Ankat ovat veikeitä eläimiä ja rock on varsin mukava musiikinlaji, mutta näiden yhdistyessä Vantaan Korsossa Ankkarockiksi, voidaan puhua jostain veikeällä tavalla mukavasta asiasta, jolloin molempien osapuolien parhaat puolet tulevat taatusti esille. Muistoni Ankkarockia koskien eivät välttämättä ole kovin laajoja tai kauaskantoisia, sillä edellisen kerran matkasin paikan päälle vuonna 2002 ja vasta nyt vuonna 2006 oli aika pistää homma uusiksi, kun Ankkarock tarjosi etunenässä yhden Opethin kolmesta Suomen keikasta tänä kesänä, sekä joukon tiukkoja bändejä myös muun kattauksensa osalta. Vaikka työt estivätkin paikan päälle tuputtautumisen koko viikonlopun ajaksi, oli lauantaikin niin sanotusti parempaa kuin ei mikään ja kun kattauksesta näytti löytyvän mainitun Opethin lisäksi esimerkiksi PMMP, Don Johnson Big Band, Mokoma, Dropkick Murphys, Eläkeläiset, Danko Jones, Disco Ensemble ja Timo Rautiainen, alkoi jo yhdeksi päiväksi matkaaminen tuntua hävyttömän mukavalta. Töiden kutsuessa jo seuraavana yönä heti festaripäivän jälkeen ei väsynyt haitannut lainkaan, sillä yllätyksien ja viihtyisän ajan täyttämä Ankkarock osoittautui jälleen hyväksi matkakohteeksi.

Matkan alkaessa aikaisin lauantaina olivat odotukset melkoisen kovat. Opeth oli tullut nähtyä jo peräti neljästi aiemmin ja kaikilla kerroilla mahtavin tunnelmin klubiolosuhteissa, joten nyt oli aika koeajaa bändin ristiriitaisia ajatuksia kerännyt festarikunto, jota ei voinut kieltämättä ilman pienehköjä varauksia odotella. Vastaavasti joillekin pienenä yllätyksenä on helppoa kertoa odottaneensa toiseksi eniten nimenomaan PMMP:n keikkaa, sillä joitakin viikkoja aiemmin koettu Wanaja Festivalin veto oli tältä kotimaisen popin nykyiseltä kärkinimeltä jo sen verran ikimuistoinen, ettei Ankkarockin suuria tunnelmia osannut kuvitellakaan. Toisena sivustojenkin kannalta hieman vieraampana vetona odotuksia keräsi myös Don Johnson Big Band, jonka edellisestä näkemisestä oli ehtinyt kulua jo jonkin aikaa ja muistikuvat olivat vähintäänkin mahtavaa luokkaa. Takaisin raskaammalle puolelle mentäessä tutut nimet Mokoman, Eläkeläisten ja Timo Rautiaisen tavoin herättivät lähinnä perinteisiä festariajatuksia tiukoista keikoista, joihin ei ehkä panostaisi voimiaan täysillä, mutta eläytyisi festarifiiliksissä vähintään voimakkaasti. Toisaalta mukana oli myös Dropkick Murphysin kaltainen hämäriä odotuksia herättänyt rock/punk/säkkipillilavalla -bändi ja saatiinpa päivää piristämään myös todellisena yllättäjänä Amorphis, jolloin Ankkarock kasvoi jälleen.

Ankkarock 2006 vastasi suureen osaan odotuksista jo välittömästi puolen päivän aikaan, kun joukkomme saapui Korsoon lähijunalla ja saatoimme todeta ilman olevan jopa hieman liiankin ihanteellinen, auringon porotettua suoraan kasvoihin täysin kirkkaalta taivaalta. Festarialueelle talsiessamme saatoimmekin vain toivoa välttyvämme pitkiltä jonotuksilta ja löytävämme toiselta puolelta esimerkiksi vesipisteiden kaltaisia palveluja, eikä näiden asioiden suhteen tarvinnutkaan pettyä. Saapuessamme paikalle hieman ennen Mokoman keikkaa saatoimme kulkea alueen pääportista sisään ilman minkäänlaista jonotusta ja pitkin päivää vesipisteille pääsi pienien jonotuksien jälkeen helposti, minkä lisäksi järjestelyt olivat muutenkin pääasiassa onnistuneita. Hieman päänvaivaa aiheuttivat lähinnä välimatka Puistolavan ja muiden lavojen välillä, epäselvyydet paitatiskillä ja tietenkin mainittu liiankin lämmin ilma, mutta pääasiassa Ankkarock 2006 yllätti jopa myönteisesti itse festarijärjestäjien taholta, vaikka yksi pieni kummallisuus pääsikin painumaan mieleen erityisen pahasti. Itselleni äärimmäisen myönteisenä yllätyksenä pääsimme nimittäin loppuillasta nauttimaan The Rasmuksen keikan sijaan Amorphiksen mahtavuudesta, mutta sunnuntaiksi bändin takia saapuneiden puolesta tämä järjestely ei tuntunut lainkaan voitokkaalta.

Keikkojen osalta lauantai sai alkaa hieman puolenpäivän jälkeen, kun vanha tuttu MOKOMA kiipesi Puistolavalle ja kierrettyämme hieman festarialuetta, oli aika antautua tälle niin sanotun suomimetallin ykkösnimiin kuuluvalle bändille. Kolmen mainion levyn jäljiltä Mokoman elävä esiintyminen on hioutunut jo käsittämättömän voimakkaaksi kokemukseksi ja tämä aiheuttaa toisinaan nykyään jopa yliannostusta, varsinkin kun Ankkarockin keikka oli tänä vuonna jo kolmas kerta, kun bändiin pääsi törmäämään. Settilistasta on vaikeaa löytää mitään valittamista, kun mukana oli vahvasti materiaalia kolmelta viimeisimmältä albumilta aina äärimmäisimpiä rypistyksiä ja herkimpiä semiballadeja myöten, jolloin niiden erotteleminen toisistaan tuntuu lähes turhauttavalta. Muutaman kerran eturivin tuntumasta Mokoman keikkaa seuranneena osasimme jo varautua siihen, ettei sinne päin kannata mennä, jos aikoo panostaa voimiaan vielä muihinkin bändeihin. Tyydyimme siis nauttimaan Punaisen Kukon, Vade Retro Satanan, Valapatton, Pahan veren ja muiden tykityshittien voimasta hieman taaempana, eikä esimerkiksi Kuu saa valonsa auringolta tai Kasvot kohti itään jättäneet sen kummemmin kylmäksi, vaikkei täyttä eläytymistä bändille suonutkaan. Mokoman livemeininki on yksinkertaisesti todella tiukkaa ja senpä takia aikainen soittoaika hieman harmittikin, sillä bändin tiukan keikan aikana olisi kovin mielellään pistänyt itsestäänkin kaiken peliin, mutta nyt se ei ollut ihan mahdollista.

Sen verran heilumista Mokoma kuitenkin aiheutti, että rauhoittuminen oli paikallaan, kun TIMO RAUTIAINEN valloitti hieman kauempana Korsolavan. Jo tässä vaiheessa tuli huomattua, kuinka Puistolavalta Korsolavalle matkaaminen vei väkijoukossa yllättävänkin paljon aikaa, mutta onneksi Timo ja kumppanit eivät päässeet kovin pitkälle soittelemaan keikkaansa, ennen kuin itsekin pääsimme miksauspöydän nurkilta keikkaa seuraamaan. Vaikka Trio Niskalaukaus onkin unohtunut, soi Timo Rautiaisen keikalla uuden Sarvivuori levyn ohella muutamia iloisia yllätyksiä Trio Niskalaukaus ja tietenkin Lyijykomppania ajoilta, jolloin esimerkiksi Jaloviinamies ja Samarialais coveri lämmittivät mieltä mukavasti. Muutenkin keikka sujui varsin maittavasti siihen nähden, ettei Timo Rautiainen ole jaksanut enää viime vuosina kiinnostaa yhtä paljon, kuin joskus aikoinaan. Alexander Kuoppalan, Jussi Lammen ja kumppaneiden työskentelyn seuraaminen taatun jynkyn suomimetallin ohessa oli kuitenkin hieno kokemus ja keikka tuntui luistavan kuin siivillä, vaikka olin ennakkoon varautunut hieman kielteisempään kokemukseen. On kuitenkin helppoa ymmärtää, jos Timo Rautiaisen seesteinen tyyli ei ole monien mieleen, sillä löytyipä miehen sanoituksista ja kappaleista hieman vaihtelevaakin sanomaa tai ei, voi monet asiat ymmärtää hyvin paljon itseään ärsyttävällä tavalla. Onneksi se musiikki ja keikan tunnelma oli tällä kertaa tärkeintä, eikä hyvä festaritunnelma päässyt kaikkoamaan.

Suomimetalliannoksen täytyttyä olikin sitten aika tutkia jälleen hieman festarialueen tavara- ja ruokakojuja, eikä tietenkään levyostoksiltakaan tullut vältyttyä, mutta onneksi hyvin pian oli aika siirtyä katselemaan DON JOHNSON BIG BANDIN leppoisaa trippailua. Mainittu kuvaus ei välttämättä sopisi bändin koko antiin levytyksillä, mutta pirun hyvin se tuntui istuvan keikan ulosantiin. Vaikka Don Johnson Big Band on noussut vallankumouksellisesti myyneellä debyytillään ja kahdella listat valloittaneella muulla albumillaan erittäin tunnetuksi, lyttäävät monet kokoonpanon edelleen järkyttävän typeräksi hiphop/rap -tauhkaksi, mitä on todella vaikea ymmärtää. Tunnelma Don Johnson Big Bandin keikalla oli nimittäin käsittämättömän kova aina jykevämpiä ja hillityimpiä kappaleita myöten, kohtalaisen suurikokoisen orkesterin saatua mukaan myös tunnelmaa entisestään nostaneita vierailijoita ja tietenkin myös yleisöllä oli jälleen oma osansa keikalla. Soljuvien ja toisinaan hyökkäävien taustojen valloittaessa rytmityksillään, saksofoneillaan, bassolinjauksillaan ja lukuisilla muilla instrumentaalisuuksillaan saattoi vain huomata, kuinka bändikin nautti elostaan lavalla, eikä moottoriturpana tunnettu Tommykaan jättänyt tätä lainkaan epäselväksi. Koko keikka nousi lopulta Ankkarockin tarjonnan parhaimmistoon ja mitä muuta voisikaan sanoa keikasta, joka saa ajan unohtumaan joka hetkeksi aina huumaavista instrumentaalisuuksista yleisöhuudatuksiin ja lavarakennelmissa kiipeilyihin.

Takaisin Korsolavalle päin kaarrettaessa edessä oli se kummallinen uusi tuttavuus, joka kiinnosti jostain kumman syystä, vaikkei bändistä ollutkaan kuullut juuri muuta, kuin pientä sekavaa puhetta siellä täällä. DROPKICK MURPHYS osoittautui kuin osoittautuikin varsin railakkaaksi liveaktiksi, jonka musiikin on jälkikäteen ajateltuna hieman vaikeaa kuvitella toimivaksi levyltä yhtä hyvin kuin elävänä, mutta sehän ei ollut ongelma Ankkarockin keikalla. Keikan tunnelmaa häiritsi kieltämättä hieman se, ettei bändin kappaleita tuntenut juurikaan etukäteen, mutta tämä seikka ei niin kamalasti häirinnyt, kun meteli ja meininki pääsivät yltymään korkeuksiinsa. Bändin ohella lavalla nähtiin säkkipillin soittajan lisäksi ilmeisesti pieni valittu joukko yleisöä niin sanottuna taustalavatanssiporukkana, joiden oli tarkoitus pistää jalalla koreaksi ja näin teki myös yleisö. Pieni pitti pääsi suurenemaan lavan edessä armottomaksi kehäksi, jossa todellakin pistettiin tanssien ja tämähän oli varsin hauskaa katsottavaa, vaikkei itse joukkoon viitsinytkään lähteä. On mahdotonta sanoa, että Dropkick Murphys olisi tehnyt mitenkään äärimmäisen lähtemätöntä vaikutusta, sillä olen kieltämättä hieman nirso antautumaan täysillä bändeille, joiden materiaalia ei ole ennen keikkaa kuullut yhtään. Silti sattuneista syistä sain onnekkaasti käsiini bändin uusimman levyn keikan timmellyksessä ja vaikkei se ole soittimeen vielä eksynytkään, tulee Dropkick Murphys jäämään nimenä varmasti mieleen tulevaisuudessa.

Myönteisesti sujuneen päivän ensimmäinen pettymys oli edessä, kun sai huomata Danko Jonesin aloittelevan keikkaansa ja välimatkan olevan jo aiemmin mainitulla tavalla Puistolavalle sitä luokkaa, ettei 20 minuutin aikaväli PMMP:n keikkaan ollut millään tavalla suosiollinen. Näin ollen yksi päivän odotetuista artisteista jäi valitettavasti näkemättä, eikä lohdutuspalkinto ollut sitten lainkaan yhtä mukava. Ennen PMMP:ta Puistolavalle kipusi nimittäin MIRROR OF MADNESS, joka herätti jo pelkällä nimellään pelkoa, mutta totuus oli tälläkin kertaa vielä taruakin ihmeellisempää. Odotin lavalle jonkinlaista puolituntematonta demotason Children Of Bodom/Norther -kopiobändiä, mutta sen sijaan tapahtuman suurimmalle lavalle nousikin joukko pieniä lapsosia, joilla oli ikää todennäköisesti jotain 11-13 vuoden välillä ja jälki oli sitä itseään. Alustavassa videossa bändi kertoi esikuvikseen melko yllätyksettömästi Teräsbetonin, Slipknotin, Nightwishin ja vastaavien kaltaisia nimiä, vaikka ainakin ulosanti oli jotain vielä järkyttävämpää. Täysin joutavanpäiväinen rämpyttely, epävireiset soolot ja jopa pikkulapsien bändiksi luokattoman huono ulosanti toimi ilmeisesti joillekin ainakin vitsin tasolla, kun Appelsiinijaffan ja Naisen kaltaiset kappaleet lentelivät ilmoille. Omalla kohdallani sain kuitenkin huomata ainoan kerran tuijottavani keikkaa silmät pyöreinä ja suu auki, kun Children Of Bodomin apinoiminen oli viety käsittämättömillä tavoilla uusille tasoille aina lavamaneereita myöten. Ei näin.

Suoraan sanottuna jäätävän huonon karmeuden jälkeen vuorossa oli onneksi PMMP, jonka suhteen raskaamman musiikin yleisön mielipiteet jakautuvat varmasti itään ja länteen, mutta omalla kohdallani kyseessä on tämän hetken kovin kotimainen pop-bändi ilman pienintäkään epäilystä. Aiemmin tänä vuonna Kovemmat kädet ja Kuulkaas enot olivat valloittaneet sydämeni käsittämättömällä viehätysvoimallaan ja nyt toisen keikan myötä tuhatpäisen yleisön joukossa oli ilo hurmaantua PMMP:n keikkakunnon vaikutusvoimasta. Paula ja Mira olivat suorastaan riemastuttavia hahmoja lavalla ja menihän se meininki tälläkin keikalla armottomaksi riehumiseksi, kappaleiden tyylikkääksi uudelleensovittamiseksi, lavarakenteissa kiipeilyksi ja ennen kaikkea koko yleisön haltuun ottamiseksi, minkä myötä eturivissäkin saattoi tuntea tuhansien ihmisten laulavan riemuiten mukana kaikkia bändin hittejä. Jos pelkät uuden levyn mahtavimmat kappaleet Kovemmat kädet, Matkalaulu, Oo siellä jossain mun, Päiväkoti, Mummola, Matoja, Olkaa yksin ja juoskaa karkuun, Kumivirsi ja Pikkuveli olivat jo huumetta, niin ensimmäisen levyn Niina, Rusketusraidat, Synestesia ja erityisenä yllätyksenä tullut Isin pikku tyttö saivat suorastaan hykertelemään. Käsittämättömintä tässä kaikessa on tietenkin se, kuinka näennäisesti yksinkertainen pop-bändi onnistui olemaan näilläkin festareilla se kaikkein innovatiivisin ja vaikuttavin keikkabändi, vaikka tarjolla oli myös metallia ja rockia lähes ääripäästä toiseen.

Ankkarock 2006 alkoi nousta kohti armottomimpia kliimaksejaan, kun PMMP oli koettu, samassa tuli tieto Amorphiksen siirtymisestä lauantaille ja pian seuraavaksi edessä oli OPETH, jonka voin myöntää olevan itselleni se kaikkien aikojen paras yhtye koko tuotannollaan ja keikkakunnollaan. Suurimmat epäilykset Opethin soveltumisesta festareille karisivat melko nopeasti, kun eturivin tuntumassa totutteli hetken aikaa soundeihin ja koko suuri lava peitti pahimmat auringonpaisteet taakseen, jolloin hieman liiankin iloinen kesämaisema ei päässyt valaisemaan liikaa tunnelmaa. Soundeissa olisi toki voinut olla hieman parantamisen varaa, mutta alun jälkeen The Grand Conjuration, The Amen Corner, The Leper Affinity, Closure ja Deliverance olivat niin armoton vyöry, että keikan lyhykäisyys nousi lopulta sen ainoaksi kielteiseksi puoleksi. Äärimmäisen musiikin vastapainoksi Mikael Åkerfeldtin lähes yltiökoomiset välispiikit Backstreet Boyseineen, pullopanoineen ja Suomi-Ruotsi -otteluineen olivat jälleen jotain lähes käsittämätöntä, mutta onneksi musiikki esitti jälleen pääosaa tässäkin näytöksessä. Kaksi viidestä kuullusta kappaleesta olivat aiemmilta neljältä keikalta ennen kuulemattomia ja jo sen takia kokemus oli mitä mainioin, mutta kyllä teknisesti mahtava Opeth todisti jälleen taitonsa soittamalla elävänäkin käsittämättömän timanttisella tavalla, jota edes Martin Lopezin taannoinen korvautuminen Martin Axenrotilla ei enää varjostanut. Sanattomaksihan tällaiset keikat aina vetävät.

Vaikka useat keikat olivat päässeet jo yllättämään myönteisesti, niin päivän ja samalla koko festarin suurin yllätys liittyi bändien soittoaikojen suuriin muutoksiin, kun ulkomaille jumittunut The Rasmus siirtyi sunnuntaille ja hieman kehnoilla järjestelyillä AMORPHIS sai soittaa lauantaina. Vaikka itse järjestely oli melkoisen tyylitajuton bändin faneja ajatellen, oli omalla kohdallani onni matkassa, sillä sunnuntainahan aikaa ei ollut enää tarkoitus viettää festarialueella, mutta Amorphis oli bändinä enemmän kuin kiinnostava. Ankkarock 2006 saikin olla ensimmäinen kerta, kun todistin Amorphista jälleensyntyneenä Eclipsen ja vokalistivaihdoksen myötä, eikä muutos ollut mitään muuta kuin myönteinen. Tomi Joutsenen lavakarisma oli selvästi heijastunut myös muuhun bändiin ja Amorphis olikin lavalla kuin täysin eri bändi muutamien vuosien takaisiin kokemuksiin nähden, jolloin monin paikoin studiossa mahtava bändi vaikutti viimein saaneen myös tasoisensa liveaktin. Materiaalia kuultiin luvatulla tavalla lähes koko tuotannon lävitse ja itseäni lämmittivät tietenkin eniten poiminnat Elegylta, Tuonelalta ja Eclipselta, mutta huonoa materiaalia ei joukkoon mahtunut ollenkaan ja ei setti ollut oikeastaan myöskään liian ennalta-arvattava. Keikka olikin ehdottomasti paras Amorphis keikka, mitä olen koskaan nähnyt ja toimi monella tapaa sinä viimeisenä kruununa Ankkarockille, sillä pian Amorphiksen jälkeen oli aika valua rautatieasemaa päin, lähinnä vilkuillen jäljelle jääneitä bändejä.

Näin omalta kohdaltani Ankkarock 2006 tuli päätökseensä, kun uloskulkumatkalla tuli vielä vilkaistua hieman ELÄKELÄISIÄ ja DISCO ENSEMBLEA, ilman että niitä olisi kuitenkaan sanomisen arvoisesti ehtinyt tarkastelemaan. Vaikka Ankkarockissa tulikin vastaan muutamia välimatkoihin ja aikatauluihin liittyviä ongelmia, eikä Amorphiksen siirtäminen lauantaille ollut mikään kaikkein tyylitajuisin temppu, jätti tapahtuma päivän perusteella vähintäänkin hyvän maun. Kaikki eniten odottamani bändit pitivät pintansa juuri niin kovasti kuin olin odottanutkin ja osa pääsi jopa yllättämään hieman, minkä lisäksi muutamat bändit yllättivät oikein toden teolla nousemalla päivän tiukimpien bändien joukkoon, vaikkei niiltä odottanutkaan liikaa ja kun tähän päälle lyötiin kuin lottovoittona Amorphiksen keikka, olivat asiat vähintäänkin hyvin. Edes päivää seurannut työyö ei päässyt vaivaamaan, kun takana oli mukavissa järjestelyissä vietetty loistavien bändien kattama festaripäivä, joka todellakin toimi festarikesän päättäjänä myös omalla kohdallani. Jos kattaus on ensi vuonna yhtään tätä luokkaa, voin hyvillä mielin lähteä vaakkumaan Ankkarockiin kolmannenkin kerran tämän mukavan päivän jälkeen.