Alkuun kerrottakoon, että Insomnium oli vielä vuosi sitten täysin tuntemanton nimi itselle. Tämä saattoi johtua siitä että kyseiseen genreenkin tutustuin vasta joitakin vuosia sitten, tiedän aivan liian myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Insomniumin ollessa kyseessä, en olisi pistänyt lainkaan pahakseni jos tutustuminen olisi tapahtunut jo aikoja sitten. On meinaan sen verran loistava bändi on kyseessä. Tämä uusin levy tarttuikin mukaan puolihuolimattomasti heräteostoksena. Mutta mikä ostos se olikin! Pakkohan tätä uutta, Above the Weeping World, lättyä on hehkuttaa. Ei vieläkään yhtään heikkoa lenkkiä levyltä ja reilu kymmenkunta kuuntelua takana. Vuoden paras kotimainen on tässä ja jos ei ihmeitä tapahdu, niin levy löytää tiensä myös meikäläisen 2006 TOP3-listaan, ulkomaalaiset julkaisut mukaanlukien. Insomium oli juuri palannut ensimmäiseltä euroopan rundiltaan, seuranaan mm. norjalaissetiä Satyriconista ja Keep of Kalesssinista. Rundillakin oli mittaaa kunnioitettavat 1,5 kuukautta, joka lupasi takuuvarmaa otetta Tavastian keikkaa ajatellen. Keikka harmittavasti sattui olemaan arkipäivä, joka varmasti söisi siivun yleisön määrästä. Itselläkin sattui olemaan tiukka duunirupeama seuraavana aamuna, joka valitettavasti haittaisi näin ollen illan keikkaan valmistautumista ja fiilisten nostattamista. Noh, keikkapäivä koitti. Eikun duunista kohti kotia ja Insomniumia soimaan. Pakkohan siinä oli olut korkata, ahhh. Mieletön fiilis, kohta Insomniumia livenä! Jos sitä vielä yhden hakisi jääkaapista, ennen kuin Change of Heart pärähtää soimaan. Niin siinä sitten kävi. Sixpacki oli juotuna ennen kuin In the Groves of Deathin lopun sadepisarat muistuttivat tämän loistavan levyn loppumisesta.

Joitain hetkiä myöhemmin huomasin olevani jo Tavastian lippuluukulla. Porukkaa, arkipäivä huomioon ottaen, oli tullut paikalle melko kiitettävä määrä. Misery Inc. oli juuri aloittelemassa settiään. Tämä Myrskylän lupaus hevimaailmalle osasi yllättää allekirjoittaneen Random End -levyllään. Menevää hevimetallia, jota oli maustettu uusilla ideoilla, erityisesti kahden vokalistin käyttö toimi ainakin levyllä. Nyt olikin hyvin mielenkiintoista nähdä, miten tämä kahden vokalistin yhteistyö toimisi live-tilanteessa. Keikan alkupuolella yleisö, niinkuin niin usein muillakin keikoilla, oli aavistuksen vaisu. Yleisöä oli kuitenkin saapunut paikalla hyvissä ajoin ja Misery Inc sai pikkuhiljaa yhä enemmän päitä heilumaan. Bändi soitti hyvin ja soundit oli ruuvattu kohdilleen. Paikoitellen näytti olevan hieman ahdasta lavalla, kun Niko (puhdas laulu) ja Janne (kitara) tuntuivat törmäilevän toisiinsa vähän väliä. Pakkko mainita Misery Inc:in kahden vokalistin lavapersoonista sen verran, että olivat kuin toistensa vastakohtia, joka itseasiassa sopi kuvaan oikein hyvin. Juhan (murina laulu) olemus oli energisen aggressiivinen, lavamaneerit, suoraan rapakon takaiselta legendalta, Phil Anselmolta. Kun taas Niko oli hieman, Layne Staleymäiseen tyyliin, ujohkon oloinen esiintyjänä ja näin toimi tasapainottavana tekijänä näiden kahden laulajan välisessä yhteistyössä. Biiseistä jäivät erityisesti mieleen Cyanide ja keikan päättänyt Out Of Here Alive. Myös Midnight Oil Cover Beds are burning oli melkoinen ylläri, vaikka biisi ei omiin suosikkeihin koskaan olekaan kuulunut. Edellä mainitut biisit upposivat myös yleisöön kaikista parhaiten. Keikka oli kokonaisuudessaan ihan hyvä. Toimi tehtävässään, eli Insomniumin lämmittelijänä, kiitettävästi.

Tavastia oli nyt valmis ottamaan vastaan illan pääesiintyjän. Itse olin suuresti toivonut, että keikka alkaisi The Gale -introlla ja siihen perään luonnollisena jatkeena Mortal Share. Ylipäätänsä omalla toivomuslistalla oli mahdollisimman paljon biisejä Above the Weeping World levyltä. Ei aikaakaan, kun toiveeseeni vastattiin. "Hyvää iltaa Tavastia!". Insomnium vihdoin lavalla ja uuden levyn The Gale lähti soimaan; "When it rains... it pours like Hell!", tästä ei enää intro parane. Saamari sentään, tässä iso mies liikuttuu, melkein joutui roskia pyyhkimään silmistä. Heti alkumetreiltä oli täysin selvää , että Niilon laulut ja murinat toimivat livenä aivan yhtä mainioisti kuin levylläkin. Mortal Share intron jatkeena toimi aivan täydellisesti, yleisö diggasi aivan täysillä, tosin lisääkin yleisöä olisi vielä paikalle mahtunut, mutta hyvä näinkin. Tunnelmaa riitti ja itse otin kyllä kaiken irti, enkä paljon ympärilleni vilkuillut. Seuraavana vuorossa Drawn to Black, jonka alkupuolen Running Wild -tyylinen riffittely sai automaattisesti puimaan nyrkkiä ilmaan. On se vaan jotain helvetin tyylikkkään näköistä kun kolme miestä, Sevänen, Friman ja Vänni, moshaavat tismalleen samaan tahtiin riffien kanssa. Live-esiintymisestä huokui se itsevarmuus, joka oli nähtävästi viimeisen päälle hiotunut edesmenneellä euroopan rundilla. Nokkamiehestä, Seväsestä, tuli ensimmäisenä mielleyhtymä suomen heviylijumala Marco Hietalaan, koska ainakin yksi yhteinen nimittäjä heiltä löytyi ja se on Warwickin basso. Kitarasankareilta Vänniltä ja Frimanilta löytyy eittämättä tyylikkäin esiintymistyyli, jota olen vähään aikaan todistanut. Erityisesti Frimanin helvetin tyylikäs "letin heitto" oli mukavaa katsottavaa.

Pari biisiä uudelta lätyltä oli takana ja vartoilinkin että kolmen suora saataisiin uudelta levyltä alkuun, mutta saimmekin nauttia Since the Day It All Came Down -levyn antia Bereavementin muodossa. Ei hassumpi biisi, vaikka allekirjoittaneella ei ollut kuin pari hätäistä kuuntelua kyseistä albumia takana. Salamannopean bissehakureissun jälkeen alkoikin korvissa soimaan jälleen tutut sävelet ja Tavastian kuulijat palkittiin The Last Statementilla uusimmalta levyltä. Järjettömän hieno kappela, tunnelmoiva fiilistelybiisi. Tunnelman tähän biisiin oikeastaan tekevät sen koskettavat sanoitukset, johon on poimittu pätkiä kuolemaantuomituiden viimeisistä lausunnoista. Erityisesti kitarasoolosta alkava haikea fiilistely osuus sai niskavillat keulimaan. Loppuun vielä Niilon vakuuttavat tulkinnat: "But don't forget me, Don't you forget me! Burn a candle for me when you can!" Menihän niitä roskia sinne silmiin kuitenkin. No, eipä siinä kauaa kerinnyt roskia pyyhkimään, kun pamahtikin jo The Killjoy soimaan, joka on uusimman levyn ehdotonta eliittiä. Tässä vaiheessa oli niin valtava hekuma päällä ettei huolta huomisesta, saati krapulasta, vaikka rankka päivä olikin tiedossa. Luvassa oli jälleen edellisen levyn biisejä Daughter of the moon. Jälleen vähän tuntematonta kamaa, mutta se täytyy todeta, että biisistä löytyi todella hieno akustinen väliosa, joten läksynä jäi kotiin lisäkuuntelua kyseiselle levylle. Tässä vaiheessa tuntui siltä, että Tavastialla ei ollutkaan enää niin paljon väkeä kuin tullessa. Myöhäinen soittoaika oli nähtävästi ajanut porukkaa julkisiin kulkuneuvoihin. Change of Heart biisillä jatkettiin, jonka harhaanjohtava, fiilistelevä, akustinen intro jo lupaili rauhallisempaa biisiä. Toisin kävi.

The Day It All Came Down pärähti soimaan ja Niilo pyysi Tavastiaa muodostamaan circle-pittiä. Kädessäni oli juuri hetki sitten haettu täysinäinen tuoppi, samoin kuin seuralaisellani. Huomaan, että porukkaa alkaa kerääntymään eturivin läheisyyteen. Teen päivän ensimmäisen järkevän teon ja poistun takavasemmalle ennen pitin alkamista. Kyllä, tuoppi selvisi kuin selvisikin täysin nestemäisessä muodossa vielä maksani poltettavaksi. Seuralaiseni tuoppi ei valitettavasti kokenut yhtä ilahduttavaa kohtaloa, vaan jäi koristamaan Tavastian, jo muutenkin niin tahmeaa lattiaa pitin alkaessa. Kitarakaksikon groovaavat riffit saattelivat Devoid of Caringin käyntiin. Tässä vaiheessa elättelin toiveita, että saataisiinpa vielä kuulla uuden lätyn päättävä, reilu kymmenenminuuttinen eepos, In the Groves of Death. Ei aivan. Setin päätösbiisinä kuultiin In The Halls of Awaiting, esikoislevyn nimikkobiisi. Encore, ainakin itselle, oli täysi yllätys. Sentenced jätti allekirjoittaneelle ison aukon suomihevissä, joten Nepenthen soittaminen Insomniumin toimesta oli ansaittua balsamia haavoille. Ja voi pojat kuika Nepenthe rokkasi!

Niin se vaan oli tunti kulunut ja taputusten saattelemana Insomnium poistui lavalta. Mahtava keikka! Yksi vuoden parhaista klubikeikoista, tosin viimeikaisten "Insomnium-lasien" läpi kaikki näyttää ja kuulostaa mahtavalta tästä Joensuulaisesta orkesterista puhuttaessa. Parempana viikonpäivänä porukkaakin olisi ollut takuulla runsaammin, eikä olisi porukka kesken kaiken karannut. Settilista oli kyllä oikein toimiva, toivomisen varaa ei jäänyt kuin sen yhden eepoksen verran. Joten se vielä settiin, niin alkaa lähennellä täydellisyyttä. Seuraava keikkaa toivotaan viikonlopulle, tai sitten allekirjoittanut ottaa omaa lomaa duunista. Mitäs hittoa, seuraava keikka onkin jo Nightlife Rockissa 25.10?! Eikun sinne ja lomaa duunista. Nähdään keikalla!