HUOM: Raporttiin tulossa vielä lisäystä aiempien esiintyjien osalta.

AN: We are still standing! Uskomattoman virkeästi sitä pääsi jälleen liikkeelle, vielä Tuskan kolmantena tai oikeastaan neljäntenä päivänä. Vaikka koko Tuska 2008 oli ollut lähes silkkaa timanttia alusta loppuun, oli sunnuntai myös tänä vuonna se vähiten kiintoisa päivä, ainakin jos puhutaan mahtavien bändien määrästä. Heikommasta laadusta on silti paha puhua, kun Tuskan saivat luvan päättää Nile ja Slayer, joiden edeltä sen sijaan Killswitch Engagen ja Dying Fetusin kaltaiset tapaukset jäivät kuitenkin todistamatta. Tuskan sunnuntai olikin hieman samanlainen päätös koko tapahtumalle, kuin torstai oli sen aloitus, eli tarjontaa ei ollut kaikeksi onneksi liikaa. Sunnuntaita vietettiinkin kenties koko viikonlopun parhaimmassa ilmastossa ja vaikka ilmoilla olikin jo monella suunnalla pientä väsymystä, saivat äärimetallisemmat edustajat koko paikan tärisemään edelleen. Sen sijaan koko Tuskan erikoisin hetki koettiin, kun Korpiklaanin ilmoitettiin peruneen keikkansa ja samaan aikaan Job for a Cowboy soitti instrumentaalisesti.

AN: Tuskan sunnuntain mahtavin oivallus koettiin ehdottomasti siinä vaiheessa, kun kotimainen Sonata Arctica soitti kolmen äärimetallibändin välissä. Tämä asettelu oli ehdottomasti piristys päivään, minkä saattoi huomata päivän pisimmistä jonoista ruokakojuilla. Sonata Arctica on löytänyt yli kymmeneen vuoteen yltäneen uransa aikana tasapainoisen linjan power-metalliinsa, jossa kitaroilla ei ole mitään merkitystä ja melodioihin painottuva musiikki onkin sitten melodioiltaan tarttuvaa kuin liisteri. Toisaalta Sonata Arctica soitti kuitenkin juuri odotetunlaisen keikan, sillä mitä muuta voisi odottaa bändiltä, joka on julkaissut yhden keskinkertaisen albumin ja tämän jälkeen enemmän tai vielä enemmän huonoja levytyksiä? Vaikka Sonata Arcticaan onkin jo pitkään osannut suhtautua suurella varauksella aina Tony Kakon kuuluisia vokalisointeja ja bändin jopa levyjä kehnompien keikkojen suhteen, onnistui bändi silti yllättämään täysin joutavanpäiväisellä keikallaan Tuskassa, tiivistäen monella tapaa tietyt päälavan ongelmat.

AN: Jos Sonata Arctican kaltainen bändi pohjaa musiikkinsa lähes täysin laulu- ja synamelodioihin, käy ilmeisesti jonkin periaatteen mukaan järkeen, että juuri rummut jyräsivät kaiken muun alleen ja seuraavaksi parhaiten kuulunut osa oli juuri turhat kitarat. Hitaimmillaan ja nopeimmillaan Sonata Arctican soitto ei kulkenut oikein mitenkään, minkä sijaan jossain tällä välillä soundit ja koko homman kulku muuttui hieman paremmaksi, mutta bändi teki kyllä harvinaisen selväksi, mistä sen ailahtelevainen maine keikkabändinä perustuu. Vaikka bändi vaikuttikin hyväntuuliselta ja välispiikeissäkin juttu luisti, ei Sonata Arctican keikassa ollut oikeastaan mitään sellaista, minkä takia sen muistaisi myöhemmin. Kyllähän joukossa kuultiin pari niitä kelvollisempia kappaleita The Cagen tapaan. Noin muuten kaikki nähty ja kuultu oli jotain niin vetelää, että Tony Kakon hakevat vokalisoinnit, liirumlaarumiksi menneet koskettimet ja juuri mainitut rumpujen tulittamiset kaiken saivat näkemään bändin uusimman albumin mukaisesti unia.

AN: Edellisen esiintyjän pakkopullasta tuli nautittua osittain etäämmältä, sillä suuntana oli todella nopeasti Sue-lava ja yhdysvaltalainen Nile. Vaikkei Nilelta oikeastaan heikkoa albumia löydy, on tuotanto ollut vahvassa nousussa viimeisen kolmen albumin ajan, eräänlaisena huippunaan viime vuonna julkaistu Ithyphallic. Samaisen albumin jälkeenhän Nile tuli todistettua muutamassa kolkassa myös Suomessa, mutta tästä huolimatta juuri Sue-lavan pimento ja erittäin aktiivinen yleisö osoittautuivat mahtavaksi yhdistelmäksi koko keikkaa ajatellen. Jo soundcheckin aikana tanner alkoi täristä kunnolla ja vaikkei Niili olekaan maailman pisin joki, oli tässä tapauksessa ainakin sen virtaus kovin. Ihan samaan tapaan kuin viime vuoden keikoillakin, sai taas kerran ihmetellä, kuinka samaan death-metal bändiin on päätynyt tällaisen soittajakokoonpanon lisäksi kolme niin tiukkaa mörisijää. Jollain tavalla Nilesta huokuu niin ehdotonta asennetta ja ehdottomuutta, ettei sen keikkojen brutaalin eksoottinen voima jäänyt missään vaiheessa epäselväksi.

AN: Juuri ennen Nilen keikkaa yleisö tajusi varautua tulevaan tekemällä tilaa teltan kokoon nähden suurelle pitille, minkä ansiosta tila kävi enemmän kuin ahtaaksi, mutta sitäkin intensiivisemmäksi. Hieman yllättäen Sacrifice Unto Sebekilla alkanut keikka ei jättänyt juuri toivomisen varaan, sillä kun setistä ei löytynyt yhtään heikkoa kappaletta, soitto kulki millintarkasti, soundi oli lyijynraskaalla tavallaan brutaali ja yleisössäkin riitti todellakin aktiivisuutta vähintään miksauspöydälle saakka, voidaan puhua erittäin hyvin onnistuneesta asetelmasta bändin ja lavakoon suhteen. Vaikka keikalla ehti kuullakin Laying Fire Upon Apepin, Sarcophagusin, Lashed to the Slave Stickin, Ithyphallicin ja Annihilation of the Wickedin kaltaiset puristukset, jäi ilmeisesti ainakin Black Seeds of Vengeance väliin Slayerin suuntaan siirtymisen takia. Tällä matkalla tuli tosin käännyttyä katsastamassa noin puolen minuutin ajan Týriakin, jotta saattoi todeta, ettei levyllä hyvin toimineen bändin epävireinen live-anti ollut sitä kaikkein omiaan hetkeen.

AN: Ja mikäpä olisi paras tapa päättää kaikkien aikojen äärimetallisin Tuska, kuin kaikkien aikojen kovimman thrash-metal bändin keikka? Tuskinpa juuri parempaa vaihtoehtoa olisi löytynyt. Viimeisin kosketus Slayeriin löytyikin kolmen vuoden takaa Sauna Open Airista ja kun tällä välillä Slayerilta oli ilmestynyt bändin paras albumi yli viiteentoista vuoteen, oli uuden keikan todistaminen myös tässä mielessä enemmän kuin paikallaan. Tuskassa Slayer rypistikin ehkä hieman rutiinilla, mutta taatusti tiukemmin ja aggressiivisemmin, kuin esimerkiksi mainitussa Sauna Open Airissa vuosimallia 2005. Slayerin keikkojen voima Kerry Kingin jäykkää moshaamista ja Tom Arayan kestohymyä myöten on tullut todettua jo monesti, mutta juuri nyt Tuskan tapauksessa esimerkiksi räkäisin yhteensoitto ja Tom Arayan vokalisoinnit vaikuttivat pelaavan hieman aiempia kokemuksia paremmin. Tosin ihan kuten Kreatorinkin kohdalla, olisivat soundit voineet olla jopa vieläkin kovemmalla, vaikka tilanne muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen hieman paranikin.

AN: Ihan kuten monet ovat jaksaneet valitella Slayerin löystyneestä otteesta ja jopa keikoille valituista kappaleista, on kumpaakaan väitettä vaikeaa allekirjoittaa tämän keikan perusteella. Ilmassa alkoi olla tulenkatkuista sähköisyyttä jo intron aikana, jonka jälkeen Slayerin keikka käynnistyi parhaalla mahdollisella aloituskappaleella, eli polveilevalla Disciplella. Sen sijaan edelleen melko uudelta Christ Illusionilta kuullut kappaleet Cultin ja Jihadin tapaan jättivät ehkä yleisöä hieman kylmäksi, mutta nämä ja varsinkin Eyes of the Insane sulautuivat klassikkomateriaalin joukkoon mainiosti, mikä korosti entisestään Slayerin viimeisimmän tehoa. Keikan mieluisimpia yllätyksiä tai ainakin vähän odottamattomampia kappaleita olivat Chemical Warfare, Die by the Sword ja Captor of Sin, joiden ohella hittiputki olikin sitten sitäkin hitimpää. War Ensemble, Dead Skin Mask, Hell Awaits, Postmortem, South of Heaven ja Raining Blood saivatkin sinetöidä erinomaisen Tuskan ja jos nyt viitataan vielä aiempaan, niin mikäpä olisi parempi tapa päättää kaikkien aikojen äärimetallisin Tuska, kuin kaikkien aikojen kovin thrash-metal kappale? Angel of Death. Muuta ei enää tarvittu.

LISÄÄ ISOMPIA KUVIA SLAYERIN KEIKASTA




Hevillä ei hävitä.

AN: Tuskan sunnuntai olisi voinut tarjota vielä hieman enemmänkin kokemuksia, mutta vaikka koko päivää käsittelisi kahden viimeisen esiintyjänsä kautta, voitaisiin puhua erittäin timmistä kokonaisuudesta. Koko päivää ei varjostanut oikeastaan mikään muu, kuin Sonata Arctican sijoittuminen todella orvosti keskelle silkkaa äärimetallia, mikä oli varmasti outo ratkaisu, pitipä bändistä tai ei. Toisaalta jo Nilen ja Slayerin tarjoamassa hyökytyksessä oli varmasti enemmän kuin tarpeeksi monille, jolloin liika olisi saattanut olla liikaa, jos koko päivä olisi kyllästetty yhtä tiukalla tarjonnalla. Jossain vaiheessa päivää olisi voinut toivoa, ettei aurinko olisi porottanut lähes kirkkaalta taivaalta, ruokajonot olisivat vetäneet hieman paremmin ja niin edelleen, mutta tässä vaiheessa erinomaista festaria ei oikein mikään jaksanut häiritä. Nilen ja Slayerin jälkeen tekikin jo mieli ajatella, että nyt saatiin täydellinen päätös täydelliselle Tuskalle, eikä lopputulos oikeastaan jää koko neljäpäiväisen viikonlopun kokemuksenkaan jälkeen kovin kauaksi tästä.

AN: Viidestä koetusta Tuska Open Airista vuosimalli 2008 osoittautui ehdottomasti parhaaksi lajissaan tähän mennessä. Odotukset olivat kieltämättä todella kovat jo mahtavan kattauksen takia, mutta kovin montaa mutkaa matkaan ei tullut missään vaiheessa. Oikeastaan koko Tuska 2008:n suurin ongelma oli juuri se, että kiinnostavia bändiä riitti jopa niin paljon, että moneen kertaan olisi pitänyt revetä useampaan suuntaan tai kyetä pitämään yllä samaa aktiivisuutta läpi päivän. Noin muuten koko festarin perinteiset ongelmat hintojen, porttien vetävyyden, satunnaisien örvelöiden ja vastaavien tapaan eivät jaksaneet enää häiritä varsinkaan pidemmän päälle, jolloin voidaan puhua kaikin puolin erinomaisesta tapahtumasta. Jos nyt vielä kaiken päälle listataan koko festarin viisi parasta keikkaa, niin langetettakoon tämä kunnia Primordialille, Morbid Angelille, Amon Amarthille, Nilelle ja Carcassille, joiden ohella varsinaisen festarialueen ulkopuolelta Epica ja Battlelore nousivat huipulle. Suurin ongelma koko Tuskalle lieneekin tässä vaiheessa, millä tavalla ylläpitää tai ylittää vuoden 2008 tarjonta, sillä juuri nyt Tuska 2009 tuntuu välttämättömältä pettymykseltä.