TEKSTI: TEIJO AFLECHT
KUVAT: LARS ARDARVE ja KATRIN KROPF (www.rockzoom.de)

Vuoden 2008 ProgPower Scandinavia oli toinen perättäinen vuosittaisessa alalajissaan. Kyseisten festivaalien kantaisä ProgPower Europe on järjestetty jo vuodesta 1999 lähtien, jonka lisäksi ProgPower USA:ta on pyöritetty mantereen toisella puolen vuodesta 2001, sekä Brittein saarilla kahtena edellisvuotena. Skandinavian version tapahtumapaikkana on Kööpenhaminan keskustassa sijaitseva The Rock, aivan Strøgetin kävelykadun vieressä. Tunnelmallinen kaksikerroksinen klubi tuo mieleen Tavastian varsinkin lattiakatsomon ja yläkerran puolesta ja paikat ovat melko pitkälti samaa kokoakin. Jos muuten Tavastian hinnat tuntuvat pahalta niin helpommalla ei pääse täälläkään. Klubista saa toki painella sisään ja ulos oman mielen mukaan, joten mikäpä rehvakasta suomalaista estäisi pussikaljaan siirtymisestä jos siltä tuntuu. Vanhan tuomioistuimen lattiakatsomon keskellä törröttävät suuret tukipilarit ovat melkoinen mysteeri ja estävät jossain määrin näkyvyyttä lavalle ja itse lavankin muotoilu on hieman erikoinen, mutta näillä mennään.

Nyt kun päästiin historiikista, jota kukaan tuskin edes luki, itse asiaan, PPS kohtasi tänä vuonna enemmän kuin tarpeeksi vastoinkäymisiä. Bändikatrasta valotettiin jo hyvissä ajoin alkuvuodesta nimillä kuten Zero Hour, Pagan’s Mind, Vanden Plas, Pain of Salvation ja Deadsoul Tribe. Vähemmän tunnetuiden yhtyeiden kohdalla tilanne muistutti kuitenkin välillä hotellin pyöröovia kun Anubis Gate, Raintime ja Wastefall vuorollaan joutuivat perumaan esiintymisensä, joista vasta löytämäni Wastefallin uutinen bändin hajoamisesta riipaisi ilkeästi. Myös Raintime olisi tuonut hyvää vaihtelua kattaukseen, joka nykyisellään oli allekirjoittaneen makuun turhan power-voittoinen, eikä niinkään prog. Ennakkoon eniten miestä söi kuitenkin Zero Hourin uutiset basistinsa leikkauksesta, joka esti bändin esiintymisen PPS:ssä. Jos bändiasioissa ei ollut vielä tarpeeksi niin kaksi päivää ennen festivaalia islantilainen Sterling Airlines haistatti maailmantaloudelle pitkät, hakeutui konkurssiin ja samalla moni tulija jäi kotimaansa rannalle ruikuttamaan.

Lähtökohdat eivät siis olleet erityisen hyvät, mutta tässä vaiheessa voin jo kertoa että loppu on sentään onnellinen. Perjantai ja festivaalin ensipäivä koitti viimein, tosin kynäilijä itse oli aikasen pahassa kohmelossa kiitos edellispäivänä samassa tilassa esiintyneen Vaderin ja keikkaa seuranneiden bakkanaalien. Päivän joka tapauksessa polkaisi käyntiin ruotsalainen Nostradameus, jolla oli ensimmäisenä bändinä epäkiitollinen tehtävä soittaa puolityhjälle ja suhteellisen innottomalle yleisölle. Toki bändi esiintyi energisesti, mutta musiikista jäi kuitenkin hieman valju ja simppeli kuva. Asiaa ei auttanut onneton soundi, joka oli valitettavasti päivän tavaramerkki. Bassosoundi joka saa lattian tärisemään saattaa kuulostaa mielikuvissa hyvältä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Nostradameus kuitenkin pörisi ja sahasi keikkansa läpi, musiikin ollessa melko tavanomaista melodista metallia. Jäivätpä Your Betrayal sekä Hellbound mieleen keskivertoa parempina biiseinäkin. Kuriositeettina mukavasti veivannut kitaristi, joka oli kuin kopio Blind Guardianin Hansi Kürschistä, miinus kaljamaha. Wastefallin korvaajaksi saatu Secret Sphere nousi lauteille seuraavaksi, ja vaikka italialainen power metal-yhtye ei ennakkoon nostanut odotuksia erityisen korkealle, ensimmäisten kappaleiden ajan meininki oli kuitenkin hyvää ja laulaja Roberto Messina sai yleisöön elämää. Soundit olivat kenties päivän parhaat, mutta myös Secret Sphereä vaivasi Nostradameusin tapaan materiaalin samankaltaisuus ja laulajan yksipuolisuus. Voin kuitenkin huoletta suositella niille, jotka nykypowerista pitävät.  Tanskalaisille, ja miksei muillekin, oli tarjolla illan jatkuessa harvinaisempaa hupia kun folkahtavaa power metalia soittava paikallinen Wuthering Heights soitti ensimmäisen keikkansa yli kolmeen vuoteen. Valitettavasti niille, jotka eivät bändiä ennakkoon tunteneet ei jäänyt paljoa nautittavaa. Keikan avannut Demon Desire oli raskaampana biisinä tarttuvaa kuunneltavaa, mutta muuten Wuthering Heightsille ominaisesta melodisuudesta ja syntikoista ei jäänyt epäselvien soundien takia oikein mitään käteen. Jälleen ulkomusiikillisena kuriositeettina mahakas basisti, joka oli kuin kääpiö suoraan Tolkienin Sormusten Herrasta.

Lämpötila alkoi lähennellä saunalukemia jo Wuthering Heightsin aikana, ja vaikka viilennys olisi ehdottomasti kelvannut niin kuumuus sopi seuraavalle bändille kuin reikä päähän. Toinen päivän pääesiintyjistä oli jokunen kuukausi sitten Imatran Rock to the Riverissäkin esiintynyt Pagan’s Mind. Vatsan puutostilasta johtuen The Rock vaihtui hetkeksi Burger Kingiin ja palatessa Pagan’s Mind oli jo hyvässä vauhdissa. Kokonaisuutena bändi ei aivan vakuuttanut, mutta joukkoon mahtui päätä nytkyttäviä riffejä, komeita melodioita sekä Nils Ruen maanista esiintymistä, joka vaikutti jotakuinkin demonin ja Tom Arayan sekasikiöltä. Basisti Steinar Krokmo oli seitsenkielisen bassonsa ja loputtoman keksihymynsä kanssa myös miellyttävää seurattavaa. Varsinkin rivakkaa riffittelyä ja vinksahtaneita melodioita sisältänyt  Through Osiris’ Eyes oli vakuuttava, joten ajoittaisesta tylsästä otelautamasturboinnista huolimatta päivän paras bändi oli tosiasia. Iso osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, koska sali näytti yhtäkkiä Pagan’s Mindin jälkeen puolityhjältä. Pääesiintyjä Vanden Plasia odotellessa väsymys alkoi painaa, joten kun parinkymmenen minuutin ylimääräisen seisoskelun jälkeen saksalaiset pääsivät aloittamaan. Henkilökohtaisesti bändi ei ollut levyltä sytyttänyt oikein mitenkään ja kun soundit olivat varsinkin laulujen osalta valitettavasti melko sietämättömät, seurueemme päätti poistua nopeasti takavasemmalle. Ilta päättyi huvittavissa merkeissä narikalla, sivukorvalla kuunnellen Deadsoul Triben Devon Gravesin tarinointia Jägermeisteriä vaativasta tilastaan. Musiikillisesti anti oli keskivertoa, mutta hyvä seura piti päivän plussan puolella. Tyynyn sineen.

Päätöspäivä alkoi paremmissa merkeissä, hyvin nukutun yön jälkeen omat fiilikset olivat korkeammalla ja olivathan edessä bändit joiden takia paikan päälle tuli lähdettyä: Deadsoul Tribe ja Pain of Salvation. Ensimmäisenä lavalle kuitenkin asteli ruotsalainen progressiivista metallia veivaava Cloudscape. Bändistä ei valitettavasti jäänyt yhtään mitään mieleen, vaikka jälleen esiintyminen oli energistä. Tämä pantakoon minun piikkiini, koska Cloudscapestä ei myöskään jäänyt mitenkään negatiivinen kuva ja he saivat avaajaksi liikkeelle kohtuullisen määrän kiinnostunutta yleisöä. Harmi kyllä toisena esiintynyt Lanfear jäi sekin vähälle huomiolle kun aika kului lähinnä nestetankkauksen ja erinäisten juttelutuokioiden merkeissä. Ennen festivaalin kruunanneita pääesiintyjiä lavalla jyräsi vielä festarin outolintu Mekong Delta, joka saatiin lyhyellä varoitusajalla korvaamaan Zero Houria. Prog- ja thrash metalia yhdistelevä veteraanibändi oli ennalta tuntematon, mutta mielenkiintoinen tapaus. Ainoan alkuperäisjäsenen Ralph Hubertin johdattama komppania tuntui nojaavan lavalla enemmän progressiiviseen antiinsa kuin salamannopeaan thrash-hyökkäykseen. Vaikka olisinkin vähän raskaampaa meininkiä odottanut, niin ainakin Mekong Deltan kohdalla keikkapaikan omaperäinen soundi tietyllä tavalla toimi ja toi esille Hubertin, joka näppäili kaulattomasta bassostaan mielenkiintoisia kuvioita. Varsinkin bändin instrumentaalit olivat miellyttävää kuunneltavaa, huolimatta muuten loistavan Sabre Dancen huvittavasta pätkästä, jossa Hubert huusi rumpali Alex Landenburgille ”Good solo!”, jonka jälkeen rumpali veti ainakin allekirjoittaneen mielestä suhteellisen ankean rumpusoolon. Ehdottomasti bändi joka täytyy ottaa kuunteluun. Myös Devon Graves oli selvinnyt edellispäivän Jägermeister-seikkailuistaan ja jutteli rennonoloisesti niitä näitä alakerran baarissa ja viimeistään tässä vaiheessa epäilykset minkäänlaisesta starailusta hävisivät. Ympäri klubia näki muutenkin läpi festivaalin bändien jäseniä, joten tunnelma oli hyvin rento ja välitön.

Viimein oli Deadsoul Triben aika. Pieni pelko oli pöksyssä siitä, että bändi keskittyisi liikaa viimeisimpien kahden albumin materiaaliin, jotka eivät ole olleet aivan yhtä tasavahvaa aiempien albumien kanssa, mutta turhaan. Keikka tosin polkaistiin vauhdikkaasti käyntiin uusimman Lullaby for the Devilin Goodbye City Lifellä ja Psychospherellä, jotka edustavat albumin parempaa puolta. Yleisestä menosta en tiedä, mutta kun Graves ja kumppanit matkasivat muutaman vuoden taaksepäin Angels in Vertigon ja Some Things You Can’t Returnin muodossa, olin myytyä miestä. Pääjehun lauluääni tuntui kumpuavan jostain hyvin syvältä ja jatkoi matkaansa kuuntelijan aivolohkoon, jossa se aiheutti harvinaisen miellyttäviä tuntemuksia. Samoin bändin suuremmille yleisöille tutustuttaneelta A Murder of Crowsilta kuultiin avausbiisin Feed molemmat osat. Keskimääräistä harvemmat soolotkin soljuivat miellyttävästi eikä vaikutelma liiallisesta teknisyydestä päässyt hiipimään mieleen. Settilista oli suorastaan niin osuva, että luulisi Devon Gravesin olevan parempikin meedio, jos miestä olisivat minun mieltymykseni kiinnostaneet. Juuri sitä vaihtelua, jota monet muista festivaalin bändeistä olisivat tarvinneet tarjoiltiin hidastempoisen, konesamplejä hyväksikäyttävän My Dying Wishin muodossa ja kun tuntuu ettei paremmaksi voi laittaa, laukaisee Deadsoul Tribe ilmoille astetta raskaamman version The Love of Hatesta. Tahtia hieman kevennettiin vaihtelevan A Flight on an Angel’s Wingin muodossa, kunnes Spiders and Flies taas sai päät heilumaan. Jos jotain huonoja puolia väkisin haluaa setistä etsiä, niin kun Graves kerran oli huilun mukanaan raahannut niin olisihan niitä sulosointuja voinut vähän enemmän kuin yhdessä biisissä puhallella. Myös miehen Psychotic Waltzin aikaiset sävellykset loistivat poissaolollaan. Balladit jäivät kuulematta, koska kuulemma akustinen kitara jäi tällä kertaa kotiin. Joka tapauksessa Deadsoul Tribe pyyhki täysin aikaisemmin esiintyneillä bändeillä lattiaa, vaikka Graves muistikin kiittää yleisön lisäksi myös kaikkia mukana olleita bändejä sekä vielä jäljellä olevaa Pain of Salvationia.

Tyhjä, hyvin väsynyt, nestehukkainen, joskin onnellinen, olo valtasi koko ruumiin tuon keikan jälkeen. Pain of Salvationin odotus oli toisin sanoen melko tuskallista, mutta onneksi tunnin kärsimystä seurasi autuus. Esiriippu vedettiin sivuun ja takaa paljastui tuttu bändi, joskin Daniel Gildenlöwn Lemmyä tai amerikkalaista rekkakuskia muistuttava habitus sai suupielet automaattisesti virneeseen.  Pain of Salvation tuskin olisi voinut aloittaa paremmin kuin soittamalla eeppisen kärsimysnäytelmän nimeltä Beyond the Pale, jota ei ole kuultu luultavasti sitten vuoden 2002 Remedy Lane-kiertueen. Sisäinen toimittaja muistaa kertoa, että toki aloitus olisi voinut olla myös viime aikoina soitettu The Perfect Element, mutta olipahan erikoisempaa herkkua.

Avaus veti jalat alta niin täysin, että kesti seuraavaan kappaleeseen asti huomata, että basisti Simon Andersson loisti poissaolollaan. Ilmeisesti Andersson on syystä tai toisesta poistunut bändistä ja häntä on viime viikkoina paikannut tanskalaisessa Royal Huntissa bassotteleva Per Schelander. Yleisön ihmetyksestä huolimatta soitto ei tauonnut missään vaiheessa uuden basistin esittelyyn, vaan hieman vaisumman American jälkeen kuultiin tunnelmallinen ja riutunut Ashes. Tempoa nostettiin jälleen Handful of Nothingin muodossa, jonka aikana täytyi nurinkurisesti jo rauhoittua hieman. Kappaleen rytmitys on yksinkertaisesti sellainen ettei ainakaan parhaimmillaankin vain suunsoittamiseen kykenevä toimittaja pysy perässä. Hienoa kuunneltavaa silti, varsinkin nopeutuva, uhkaavien vokaalien sävyttämä loppuosa. Itse bändin esiintyminen oli miellyttävää katsottavaa, Gildenlöw heilui ja hikoili, Johan Hallgren ilmeili ja vitsaili tavalliseen tapaansa ja samoin rumpali Léo Margaritillä tuntui olevan aikaa virneillä kittinsä takaa, kun taas Schelander hoiti tonttinsa tavanomaisemman päänheilutuksen johdattelemana. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, etten usko Pain of Salvationin onnistuvan ikinä esittämään seurannutta synkkää balladiaan Undertow kuten se ansaitsisi tulla esitetyksi. Kappale kun on täynnä lähes kaikkia mahdollisia negatiivisia tuntemuksia, mutta livesovitus on hieman vesitetty ja aihe huomioon ottaen Daniel Gildenlöwillä on silti pokkaa keskeyttää kappale hyssytelläkseen baarissa liian äänekkäästi keskustelevia ja heittääkseen pari vitsiä. ”Tähänkö tämä taas meni”, epäilys alkoi nostaa päätään.

Suosta kuitenkin noustiin kunniakkaasti debyyttilevy Entropialta soitetun Nightmistin muodossa, jonka aikana bändin instrumentalistit pääsivät kahleistaan. Schelanderin slap-soolo lähti kuin vanhalta tekijältä ja pidennetyssä loppujamissa Léo Margarit pieksi epäilemättä rikki kapulan jos toisenkin. Mies taisi olla syntymäpäivänsä johdosta tavallista innokkaammalla tuulella, koska yleisö sai ihmetellä hänen kykyjään useamminkin kun sovituksiin lisättiin fillejä ja pari muutakin kappaletta loppuivat yhden miehen patteriston jyrinään. Saipa Margarit myös nokkamies Gildenlöwn kannustamana yleisöltä syntymäpäiväonnittelut laulun muodossa. Covereiden valinta ei ole ollut Pain of Salvationin vahvimpia puolia ja Scorpions-cover Yellow Raven  olikin kohtuullisen mitäänsanomaton tapaus, mutta ainakin vaihtelua viime kiertueen Hallelujah-lainaan. Tahti hidastui hieman Cribcagedin muodossa, jonka anti-MTV sanoma on aina mukavaa kuunneltavaa, tosin toiselta kantilta kappaleen herkkyys nosti loppua kohden tunteita pintaan, mutta perisuomalaisella tavalla ne sysättiin jonnekin sielun sopukoihin. Used jatkoi settiä tutuissa merkeissä, jonka mahtavassa soolossa Gildenlöw tosin veti mutkia suoraksi, liekö sitä sitten pitäisi kutsua improvisoinniksi vai sössimiseksi. Balladien ja nopeamman materiaalin vuorottelu jatkui edelleen herkän This Heart of Minen myötä. Muutoin hieman tylsähkön kappaleen hienossa väliosassa lauluvastuun otti Johan Hallgren ja hoitikin tonttinsa tunteella. Tästä bändi hyppäsi suoraan keskelle toista balladiaan Her Voices, jonka loppuosa oli jotain vieläkin parempaa ja taas viimeisten nuottien aikana koeteltiin kyynelkanavia.

Ryminälinjalla kuultiin seuraavaksi Flame to the Moth, jonka aikana The Rockissa ei nähty viime vuoden tapaan hupaisaa daivausta. Harmi. Setin taputteli, tai oikeammin murskasi, kasaan Diffidentia, jonka jyräävät riffit saivat päät heilumaan ja Léo Margarit varmisti täydellisen tuhon ennen bändin poistumista takavasemmalle. Parin minuutin huudon, vihellyksen ja epämääräisen mölyn jälkeen bändi palasi lavalle ja Gildenlöw kertoi bändin soittavan uuden biisin. Mortar Grind nimeä kantava kappale ei musiikillisesti ollut erityisen monipuolinen, mutta riffeissä oli mukavaa groovea ja varsinkin laulumelodiat miellyttivät korvaa. Yhtäkkiä The Rock siirtyi 30 vuotta ajassa taaksepäin ja puolentoista tunnin elämyksen tanssahteli loppuun Disco Queen yleisön joratessa mukana. Omasta puolestani lainaan The Sandmania: ”I do not dance.” Hieno, kiero kappale kyseessä kuitenkin, vaikkei ehkä kaikkein osuvin lopetus, mutta ainakin ihmiset lähtivät kotia kohti hymy suussa. Samassa virrassa puolikuolleen vaellus johti taas Burger Kingin ihmemaahan, mutta The Rock veti edelleen puoleensa eikä päästänyt irti ennen aamun sarastusta.

Päällimmäisenä ProgPower Scandinavia 2008:sta jäi mieleen hyvä tunnelma, johon toki vaikutti hyvä seura, mutta myös bändien ja yleisön yhtenäisyys. Ensi vuonna tuskin on mahdollista, että bändikuvioiden kanssa käy yhtä huono tuuri ja toivottavasti myös äänentoistoa saadaan viilattua parempaan suuntaan, mikäli festivaali samalla paikalla järjestetään. The Rockiin on mukava tulla takaisin, joten toivotaan näin.