"Matka läpi pimeimpien öiden" korisee A.A. Nemtheanga korviini. Mies taitaa tarkoittaa ihmiselämän apokalyptista lopputulemaa, joskin oma synkkä ilta kuluu vaatimattomasti junassa Tamperetta, ja sitä kautta Dublinia, kohti. Tarkoituksena on olla paikalla kun Primordial palaa jälleen kotikontujen keikkatantereelle, tällä kertaa samoin irlantilaisten doom-jyrä Mourning Belovethin sekä nousevan tulokkaan Darkest Eran suosiollisella avustuksella. Primordialia voi myös monella tapaa kuvailla noilla edellä lainatuilla sanoilla, onhan heidän musiikkinsa monesti vähintään yhtä sysimustaa kuin tunnelin suussa ammottava tyhjyys. Vaikkei sen päässä kenties olekaan valoa, antaa irlantilaisbändi voimaa elämän taiston jatkamiseen. Lämppärit ovat melko tuntemattomia ennakkoon, mutta kovasti My Dying Bridestä muistuttavaa Mourning Belovethia huonomminkin voisi olla. Darkest Era on julkaissut vasta yhden EPn, joka tosin vaikuttaa turhan tavalliselta folk-metallilta kelttitematiikalla höystettynä.

Primordial ei ainakaan pelaa tulevaa DVD:tä varten kuvattavan keikan kanssa varmanpäälle, varsinkaan edellä mainittu laulajamiekkonen. Nemtheanga löytyy edeltävänä iltana Bruxelles-klubilta DJ:n hommista ja pesti jatkuu pitkälle yöhön. Joku toinen laulaja saattaisi olla kotona avaamassa ääntään tärkeää päivää varten, mutta tämä ratkaisu kertoo hänen omistautumisestaan asialleen. Joko tiedossa on myöhäinen herätys tai sitten mies vain on Irlannin oma Chuck Norris. Itselle aamu ainakin koittaa hieman tukkoisissa merkeissä. Aamupäivä keräillään muistikuvia ja sitten keikalle. Irlantilaiset ovat ainakin tämän kokoluokan tapahtumassa rauhallista väkeä ja suuntaavat eturivin sijasta baaritiskille, kun taas allekirjoittanut shoppaa pari paitaa lähtölaukausta odotellessa.

Hommat sujuvat muutenkin jouhevasti ja alle tunnin odottelun jälkeen Darkest Era pistää iltamat käyntiin. Ennakkoluuloista huolimatta lyhyen setin lopussa tulee todetuksi ettei bändi ole mikään kahden puupennin Irlanti-versio Korpiklaanista. Tarkkaavaisuus on tainnut ensijulkaisua kuunnellessa herpaantua, koska lavalla sävellykset kuulostavat hyvinkin monipuolisilta. Kitarat ja rummut taistelevat paikasta auringossa suurimman osan ajasta ja varsinkin Lisa Howen rumputyöskentely on mukavaa seurattavaa, eikä ainoastaan ulkomusiikillisista syistä. Laulaja Dwayne Maguire on melko tavallinen melodinen laulaja, joskin satunnaisesti lähtee kovaa ja korkealta. Jos bändin musiikki olisi paremmin tuttua, olisi Maguiren laulukin varmasti mielenkiintoisempaa. Uusi ralli My Fury Skyward oli lupaava, joten debyyttialbumia sopii odottaa mielenkiinnolla. Esiintymisen Darkest Era hoitaa kunnialla, vaikkei yleisö kovin innostunutta olekaan.

Lyhyen odotuksen jälkeen Mourning Beloveth laskee kierrokset illan minimiin. Aivan täydestä himmailusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan väliin mahtuu myös vauhdikkaampia pätkiä. Alkuun vaikuttaa, että kyseessä on illan pannukakku, kun avausbiisi The Sicknessissä ei tunnu tapahtuvan mitään ja laulaja Darren Mooren lavamaneerit ovat hieman kyseenalaisia. Rapatessa roiskuu on kai osuva toteamus tässäkin. Nihkeästä alusta päästään kuitenkin komeasti eteenpäin kun ilmoille lasketaan debyyttialbumi Dustin avausbiisi The Mountains Are Mine. Jo tapa jolla kappale jyrähtää käyntiin tekee selväksi, että parempaa on luvassa. Seuraavan biisin Moore ilmoittaa kertovan huumeista, joka kenties selittää osittain miehen tiettyä vakavuuden puutetta. Tunteikkaan oloinen intro vesittyy puheensorinaan, mutta ainakin tyydytys on tosiasia kun hetken kuluttua kitaravalli jyrää muut äänet. Huomio alkaa myös kiinnittymään entistä enemmän Frank Brennanin kitaratyöskentelyyn, mies kun tuntuu taikovan soittimestaan kerta toisensa jälkeen upeita, viivytteleviä melodioita. Ainut itselle ennakkoon tuttu kappale on Sullen Sulcusin aloittava The Words that Crawled, joka kuulostaa yhtä hyvältä kuin levylläkin. Moorella on tosin hieman vaikeuksia sanoitusten kanssa, mutta musiikin tehokkuuteen sillä ei ole vaikutusta. Joko Mourning Beloveth tuppaa pistämään parhaan kappaleensa levyn alkuun tai sitten heillä on jonkinlainen aloitusbiisifiksaatio. Viimeisenä kuullaan, kuinkas muuten, A Murderous Circus levyn aloitusraita Apocalypse Machine, joka on illan parhaimmistoa sekin. Setin rokkaavin pala on säästetty loppuun ja kakkoskitaristi Brian Delaney toistaa useamman minuutin hypnoottista melodiaa Brennanin sooloillessa maukkaasti. Mourning Beloveth lunasti ehdottomasti odotukset, vaikka yleisö oli mukana kenties jopa huonommin kuin Darkest Eran aikana. Samaisuudet My Dying Briden kanssa eivät tulleet mieleen lähes ollenkaan, ainoana Mooren puhelaulutyyli, joka on hieman vaatimattomampi Aaron Stainthorpeen nähden. Moore hoiti laulutonttinsa kuitenkin asiallisesti, huolimatta esiintymisen lievästä kiusallisuudesta.

Alusta asti oli selvää, että melko harva on paikalla ainoastaan ensimmäisten yhtyeiden takia. Primordialin historiassa käännetään uusi lehti, kun kuvallisia julkaisuja tähän asti vieroksunut bändi nauhoittaa keikkansa. Parempaa aikaa ja paikkaa tälle tuskin voisi kuvitellakaan, uusin albumi To the Nameless Dead on saanut loistavan vastaanoton ja Primordial elää tähänastisen uransa huippuhetkiä. Uuden harppauksen ottaminen kotiseuduilla tekee asiasta entistä hienomman. Kameroita asetellaan lavalle ja valoshowta parannellaan tuntuvasti, joten puolisen tuntia kuluu ennen kuin Primordial saapuu ottamaan otettavansa. Hyvää sietää kuitenkin odottaa, ja sitä toden totta on tulossa.

Kun Nemtheanga astelee lavalle valkoinen sotamaalaus kasvoilla ja kokopitkä upseeritakki päällä lavalle, ovat kaikki paikalle saapuneet selvästi vakuuttuneita. Helvetti päästetään irti huutomyrskyn saattelemana, kun bändi laukaisee settinsä jonkin asteen hitiksi muodostuneella Empire Fallsilla. Nemtheanga ottaa yleisön uskomattoman karismaattisesti ja parin biisin jälkeen huomaakin ettei liiemmin ole kiinnittänyt huomiota muuhun. Tutun alun jälkeen Primordial heittää todellisen kierrepallon siirtymällä 17 vuotta ajassa taaksepäin. Täysin iirinkielinen Fuil Ársa tuntuu olevan hetkessä ohi jättäen jälkeensä vain todella lupaavan tunteen settilistan monipuolisuudesta. Gallows Hymn ja Sons of the Morrigan ovat olleet säännöllisesti osana settiä viimeisen vuoden aikana, joista varsinkin jälkimmäisessä valoshow pääsee todella oikeuksiinsa.

Bändin muut jäsenet ovat hyvin pitkälti samassa roolissa kuin tähänkin mennessä, soittaen kappaleet tarkasti ja eläytyen lähinnä päänheilutuksella. Tämä kuitenkin sopii Primordialille täysin, koska Nemtheangan karisma ja esiintyminen ei jätä liiemmin tilaa muulle. Ilta jatkuu hitaammissa merkeissä itsetuhoisen Cast to the Pyren merkeissä, jonka aikana kappaleen sanoma välittyy yleisölle viimeistään Nemtheangan ilmeistä ja eleistä, joissa ei liiemmin toivoa ole. Kuulaa kalloon tai kaula auki, sillä selvä. A Journey’s End levyn nimikkokappale tapailee synkkiä tunnelmia sekin, varsinkin kappaleen loppuosa ja tyly toteamus "Let no man for his sins atone, our days of glory have gone."

Jo tähän olisi enemmän kuin tyytyväinen, mutta Primordial on selvästi ottanut tavoitteekseen soittaa parhaimman keikan ikinä, joten tutumpien As Rome Burnsin ja The Coffin Shipsin ohessa saadaan kokea räjähtävä Traitors Gate ja samalla hommataan niskatuelle käyttöä. Uskomatonta kyllä, Nemtheangan ääni ei osoita tippaakaan väsymyksen merkkejä. Samoin kuullaan To the Nameless Deadin päättävä No Nation on This Earth, joka luultavasti soitetaan keikalla ensimmäistä kertaa. Tästä huolimatta yleisö laulaa viimeisen säkeistön sanasta sanaan. Bändi häipyy takavasemmalle, mutta tässä vaiheessa kukaan tuskin uskoo keikan olevan ohi. Hetken huudatuksen jälkeen Primordial palaa, Nemtheanga verinen riepu päässään. Gods to the Godless on ollut syystäkin osana settiä vuosikaudet, eikä alkanutkaan tuo asiaan muutosta. Monitasoisen kappaleen aikana on vaikea sanoa asettuako sorretun vai sortajan asemaan, mutta tunnetta on ainakin tarjolla näkökulmasta riippumatta. Illan saattaa viimein päätökseen oodi kaikille Primordialin lailla ajatteleville, yhtenäisyyden tunne todellakin on käsinkosketeltava Heathen Tribesin aikana. Viimein Primordial poistuu takavasemmalle kameroiden seuratessa miesten jalanjäljissä.

Odotukset olivat ennakkoon kovat, mutta jotain näin upeaa ei sentään osannut odottaa. Voisipa tästä keikasta muistaa jokaisen ohi kiitävän hetken. Hetkinen…tosiaan, jos kaikki menee tuotantopuolella kohdalleen, on luvassa aivan varmasti yksi parhaista DVD:stä metallin saralla. Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, musiikki puhukoon puolestaan. Hail Primordial.




Raportti © Korroosio.fi
Kuvat © Katrin Kropf / Rockzoom.de