Johan on taas bändiä nimellä siunattu, sillä ainakin omalla kohdallani nimi Umbra Nihil herätti kiinnostuksen välittömästi. Tällaisella nimellä varustettu bändihän ei voi mitenkään olla kuin totaalista huttua tai hämäryyttä, ja tietenkin jälkimmäistä toivottiin. 2002 ensimmäiset kappaleensa levylle saanut kotimainen bändi soittelee hidasta, hämyistä ja raskasta metallia, jossa on paljon doomin suuntaan nojaavia juttuja. Ensimmäinen studionauhoitehan oli splitti Aarnin kanssa, jonka sienimies Markus Marjomaa liittyi myöhemmin myös Umbra Nihilin riveihin. Toiko mies sieniä mukanaan, vai pitäisikö tässä jo kysyä mieluummin kuinka paljon niitä sieniä oli? Joka tapauksessa arviossa siis nyt Umbra Nihilin ensimmäinen kokopitkä albumi. Arviota tehdessä ei ole käytetty sieniä.

Heleällä kitaralla alkava ykkösraita Words Left Unspoken siirtyy piakkoin raskaammankin kitaran ja basson tukemaksi jolloin duumahtava fiilis pääsee tosissaan käyntiin basson takoessa hypnoottista kuviota. Upean päämelodian tullessa mukaan kappaleen tunnelma nousee kaivatulle tasolle ja kun vielä lopussa hieman vaihdetaan elementtejä, on näinkin pitkä kappale nopeasti ohi. Fear of the Void meneekin heti introsta astetta hämärämmällepuolelle, johon saakin levyn aikana tutustua reippaammin. Kappale siirtyilee hiljaisemmasta, vaanivasta maalailusta ajoittain raskaampaan jyräämiseen ja tunnelma säilyy hienosti ykköskappaleen tavoin. Vaihtelua on kuitenkin huomattavasti enemmän ja laajemmalla asteikolla kappaleen sisältäessä todella useita osuuksia ja elementtejä. Tällainen monivaiheisuus ja monipuolisuus jatkuu läpi levyn säilyttäen mielenkiinnon takuuvarmasti yksittäisten osasten vaihdellessa laadultaan pääasiassa hyvän ja mahtavan välillä. Kappaleiden päämelodiat säilyvät kiinnostavina eikä mitään osiota jauheta kyllästymiseen asti, jolloin levyn ote kuulijasta pysyy tiukkana. Ainoastaan levyn pari viimeistä kappaletta tuntuivat ainakin aluksi jotenkin vaisummilta alkuun verrattuna, mutta eivät nämäkään huonoja ole. Ehkä vain hieman heikompia tai vielä enemmän kuuntelua vaativia. Pituutta koko paketilla on aika lailla tasan tunti, mikä tuntuu varsin sopivalta, vaikka olisi tätä jaksanut sen täyden 74:n minuutin mitankin.

Yleistempo levyllä on luonnollisesti hidas, eikä sitä juurikaan nostella paria yksittäistä osuutta lukuunottamatta, joissa niissäkään ei kummemmin vauhdilla revitellä. Tekniikkapuoli onkin siis myös varsin duumahtava ja erityisesti bassosta ja taustakitarasta löytyy tätä raskasta ja hypnoottista soundia oikein hyvin. Markuksen soittama pääkitara on sen sijaan viritetty varsin selkeäksi ääneltään, mikä luo levyn äänimaisemaan mielenkiintoista kontrastia ja useimmiten myös keveämmät osiot kuulostavat todellakin kevyiltä. Kontrasti onkin levyllä yksi tärkeimpiä osasia, ja sitä on ilmeisesti tietoisesti haettukin jossain määrin. Perussoittimien lisäksi on käytetty erilaisia kosketinmattoja sekä hieman erikoisempana huilua. Akustinen kitarakin arsenaalista löytyy. Musiikin olemusta ei rajoiteta soittimilla, vaan mukaan on otettu kaikki mitä on tarvittu. Levyn moniulotteinen tunnelma pysyy hienosti yllä kaiken aikaa, vaihdellen raskaasta hypnoottisesti jyräämisestä utuiseen hämäryyteen ja heleänkauniiseen melankoliseen tunnelmointiin. Kaikki tämä siirtyily sujuu vielä uskomattoman luontevasti, mikä antaa levylle tiiviin eheyden. Ainoa kompastuskivi tuntuu olevan hieman mitäänsanomaton laulu, joka on vain varsin matalaa mörinää sekä hieman puhtaita, kummassakaan ei vain ole mitään suurempia koukkuja, vaan erityisesti mörinä on turhan monotonista.

Kaiken kaikkiaan Umbra Nihilillä pysyy sienten käyttö hallussa, mutta kyllä niitä lie muutama nappailtukin levyn tekemisen ohessa, sillä sen verran mielenkiintoinen ja hämärä keitos Gnoia on. Levyn koukuissa on tarttumapintaa runsaasti, mutta toisaalta musiikki on niin monimuotoista, että siitä riittää uutta löydettävää lukuisille kuuntelukerroille. Vaikka levyssä paljon doomia onkin, ei se sellaiseen kuitenkaan rajoitu selkeästikään vaan keveämpiä osioita on käytetty runsaasti kontrastina raskaille. Gnoia on levy hitaan musiikin ystäville, jotka hakevat uudenlaisia kuuntelukokemuksia, sillä sen omaperäinen kokeellisuus kuulostaa todella tuoreelta ja vaikka levyllä pari pientä heikkoa kohtaa onkin ei tämä juurikaan haittaa kokonaisuuden loistoa. Slow obscure metal.