Elokuun alussa samaiselta Twisted  Face Recordsilta lävähti kerralla kaksi albumia tiskiin ja tämän jälkeen kyseisten albumien tekijät Witheria ja Spirit Disease on liitetty yhdessä jos toisessakin paikassa melko tiukasti yhteen aina vertailuja myöten, vaikka bändejä yhdistääkin pääasiassa vin sama vokalisti. Jätettäköön tällä kertaa vertailut sikseen ja todettakoon, että vaikka Spirit Disease olikin näistä se odotetumpi tapaus ja sai näin ollen ihan aluksi enemmän soittoaikaa, pääsi Witheria jopa yllättämään hieman takavasemmalta. Witherian tapauksessahan kyse, jos mahdollista, vielä astetta aggressiivisemmasta, sahaavammasta ja limaisemmasta death-metallista pienin thrash-metal vivahtein, joten ainakaan Twisted Face Recordsin ei ole tarvinnut pelätä, että se olisi tunkenut ulos kaksi tasan samanlaista albumia saman vokalistin ördäämänä. Infernal Maze on siis vuonna -99 perustetun ja ennen Falloutina tunnetun Witherian ensimmäinen varsinainen täyspitkä albumi ja alusta alkaen oli jossain määrin selvää, että ainakaan täyttä hutia bändi ei oikein voi tehdä ensimmäisellä levytyksellään, jos viidestä demosta muutamien kuultujen perusteella luotuun kaareen oli yhtään luottamista.

Kai sitä pitäisi viimein opetella olemaan kunnolla pessimisti joka kerta, jotta ei pettyisi koskaan ja pääsisi yllättymään aina tällä tavoin, kuin nyt kävi Witherian tapauksessa. Odotukset olivat kyllä kohtalaiset, mutta Infernal Mazelta odotti kieltämättä etukäteen lähinnä ihan mukavaa 45-minuuttista turpasaunaa, eikä läheskään tällaisille tasoille ja koukeroille yltävää mätkettä. Witheria on todellakin paiskonut debyytilleen erittäin ärhäkkää ja todella raakaa death-metallia, jossa ei myöskään thrash-metallista poljentaa pelätä ja jos nyt hieman etäisempiä vertauksia etsitään, niin joissakin pienissä yksityiskohdissa on jopa pientä black-metal vivahdetta tummuuksissa. Erityisen mieluisaksi ja joukosta erottuvaksi Witherian tekee paitsi räyhäkkään mätkeen laatu, myös sen hetkittäinen koukeroisuus, sillä kahdeksan kappaleen kokonaisuudella ei tyydytä ainoastaan brutaaliin paiskomiseen, minkä sijaan mukaan on ujutettu myös kulmikkaampia riffittelyjä, koukeroisempia rakenteita ja aina sooloihin asti yltäviä teräviä koukkuja. Oikeastaan levyn perusaineksissa ainoaksi paikka paikoin tasaisemmaksi puoleksi jää tuotanto, jossa on parhaimmillaan armotonta raakuutta ja raskautta, mutta myös hieman kielteisempää nykimistä ja puuroisuutta, jota ei onneksi kuulla liikaa hyviin sävellyksiin, armottomaan soitaan ja loistaviin huutoihin nähden.

Vaikka Witheria pääsikin yllättämään sekä raakojen kappaleitten lopullisella ulosannilla ja 45-minuuttisen albumin sisällöllä, saivat itse kappaleet pienine yksityiskohtineen lopulta hämmentymään kaikkein eniten. Witheria on nimittäin onnistunut monin paikoin sisällyttämään keskimäärin kolmesta viiteen minuuttiin yltäviin kappaleisiin erittäin paljon kaikenlaista, jolloin riffimyrsky mutkikkaine rakenteineen ja armottomine selkäsaunoineen vie nopeasti niin sanotusti korvat mennessään. Albumin aloitusraita The Disillusion ei välttämättä paljasta vielä koko totuutta, mutta sen sijaan Hypnotic Massacren kohdalla homma alkaa kasvaa jo isommaksi, minkä jälkeen albumin ehdottominta eliittiä tarjoavat myös Thrash The Place, Hell Is What You Deserve ja Purification, eikä Infernal Maze löysty oikeastaan missään välissä erityisesti, vaikka Metal Sadist, Spiral Of Madness ja Fire And Pain hieman tästä korkeimmasta laadusta jäävätkin. Keskimäärin albumi liikkuu kuitenkin tyydyttävän, hyvän ja kiitettävän välillä mukavalla tasapainolla, mistä sietää kiittää paitsi tykittävää soitantaa ja erittäin komeasti suoraviivaista sekä kieroutunutta mäiskettä yhdisteleviä sävellyksiä, myös vokalisti Tuomas Piippoa, jonka kurkusta irtoaa jälleen sekä matalia että kireämpiä murinoita ja rääkyjä, joita siivitetään vielä erittäin viehkeillä thrash-huudahduksilla.

Ihan näin tehokasta räksytystä en olisi uskaltanut Witherialta odottaa ja vaikka parannuksille jäikin yhä edelleen varaa varsinkin kokonaisuuden suhteen, vaikuttaisi Infernal Maze nousevan jollain kierolla tavalla vuoden yllättävimpien ja repivimpien debyyttien joukkoon. Jos koko albumi olisi täynä levyn parhaiden palojen veroista materiaalia, olisi arvosana ollut varmasti vieläkin korkeampi, vaikka esimerkiksi tuotannossa muutamia pieniä epäkohtia olikin. Tällaisenaan Infernal Maze on kuitenkin jo erittäin hyvä albumi, jossa erityisesti Witherian omalaatuinen tapa yhdistää tinkimättömästi raakaa ja samalla mutkikasta metallia jaksaa viehättää kerta toisensa jälkeen, jolloin levy ei nojaa ainoastaan perinteisiin koukkuihin, mutta saa silti pään heilumaan kuin parhaat death- ja thrash-metal levyt konsanaan. Toivottavasti tästä alkaa eheä ja jopa vielä kieroimpiin tykittävyyksiin yltävä levytys- ja keikkailutaival, sillä tältä bändiltä toivoisi kyllä kuulevan sekä keikkoja että jopa vielä parempia levytyksiä. Peli on kuitenkin avattu ja mitä Witherian taktiikkaan tulee, ei armotonta rynnimistä ja sopivia kieroiluja todellakaan vältetä, minkä myötä Infernal Maze nousee jo laadukkaalle tasolle.