On jollain tapaa hyvä, että tämänkin maan reilun parinkymmenen vuoden ikään ehtineessä raskaan musiikin kulttuurissa on edes jotain sellaista, minkä jatkuvaan eloon, laatuun ja palaamiseen voi aina luottaa, niitä erittäin pitkän linjan bändejä kun ei liiaksi ole. Tarot on kuitenkin pysynyt aina omilla jaloillaan taisteluvoitosta toiseen, bändin elettyä kenties jollain tavalla vaatimatonta kaarta musiikkimaailmassa, ottamalla siitä kuitenkin kaiken itse tarvitsemansa irti ja työstämällä siinä samalla aina tavalla tai toisella laadukasta musiikkia. 2000-luvun aikana Tarot vaikuttaisi viimein nousseen edes jollakin tapaa ansaitsemaansa huomioon, kun bändin viimeisin mahtava albumi Suffer Our Pleasures herätteli jälleen uusia kuulijoita bändin pariin ja samalla kokoonpano kiersi myös runsaasti keikkoja, festareita ja muita tapahtumia, jolloin Tarotin nimi herätti monin paikoin muitakin ajatuksia, kuin raskaampaan musiikkiin enemmän paneutuneiden ylistystä. Kiire on ajanut tällä välillä Tarot miehistöä myös muiden projektien matkaan, mutta ihan kuten tuli jo mainittua, saattaa Tarotiin aina luottaa ja vakiinnutettuaan nyt vuonna 2006 Tommi Salmelan aseman bändissä, on Tarot palannut jälleen uuden albumin kera, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka Crows Fly Black olisi yksi odotetuimmista kotimaisista albumeista melko monella suunnalla.

Tarot on kulkenut omia tunnistettavia teitään koko parikymmenvuotisen historiansa ajan, mutta kieltämättä nykyiset melkoisen raskaat ja toisinaan jopa progressiivisiin suuntiin kääntyneet tiet alkoivat For The Glory Of Nothingilla ja Suffer Our Pleasuresilla, joiden asettamaan korkeaan laadulliseen haasteeseen Crows Fly Blackin on nyt vastattava. Tarotin tuorein tuotos istuukin tähän linjaan alusta alkaen komeasti ja selvästi, jolloin mukana ei ole välttämättä mitään yhtä yllättävää kuin edeltäjänsä kohdalla, minkä sijaan levyllä hämmentävätkin sen tummat ja erittäin häijyt tunnelmat. Tarot on luonut monin paikoin kenties tunnelmallisimpia ja kieroimpia sävellyksiään koskaan, kun nimikkokappaleen kaltaiset sävellykset yhdistelevät yhtä aikaa raskaita kitaroita, velmuja melodioita, duettoihin yltäviä vokalisointeja ja tietenkin sitä ehtaa Tarotin tyylitajua tässä kaikessa. Toisaalta levyn toisesta ääripäästä löytyy jopa Suffer Our Pleasuresin suorimpia kappaleita suoraviivaisempia vääntöjä, joissa Tarot ei ehkä ole ihan yhtä vahvoilla kuin pidemmissä kasvatteluissa, mutta Crows Fly Black vaikuttaisi vastaavan suurimmaksi osaksi odotuksiin. Erittäin koukuttavan albumista pitävät kyllä huolen Marco Hietalan ja Tommi Salmelan mahtavat vokalisoinnit, Zachary Hietalan aina tyylitajuiset riffit soolot, Janne Tolsan persoonalliset kosketinlinjaukset ja Pecu Cinnarin soppaan mainiosti sopivat eläimellisyydet rumpujen takana, joiden ohella ulosantiin vaikuttavat pääasiassa hyvin myös tuotannon linjaukset, joskin rumpusoundeissa kuullaan myös niitä halvempia puolia, jotka eivät ole onneksi muihin soundeihin heijastuneet.

Jo kahdella edellisellä Tarot albumilla saattoi huomata hyvin helposti, miten Tarotin kappaleet jakaantuivat monin paikoin pidempien ja eeppisempien sävellysten ja suorempien niin sanottujen peruskappaleiden leiriin, mutta Crows Fly Blackin kohdalla tämä kieltämättä korostuu entisestään. Crows Fly Blackin kohdalla tämä nousee yhtä aikaa eräänlaiseksi albumin vahvuudeksi, mutta samalla myös ainoaksi pieneksi kompastuskiveksi. Albumin selväksi parhaimmistoksi nousevat nimittäin hyvin nopeasti kiero Crows Fly Black, eeppinen Ashes To The Stars, monitasoinen Messenger Of Gods, maltilliseen rakenteluun luottava Tides, albumin päättävä tunnelmallinen Grey ja suoremmista repäisyistä ehdottomasti paras Traitor, joista keveämpi Before The Skies Come Down ja Bleeding Dust eivät jää kauaksi taakse, kun taas ponnettoman Youn ja jankkaavan Howlin kohdalla voidaan jo puhua selvemmistä paketin tasoittajista. Tarkastellessa kappalelistaa voidaankin selvästi huomata, kuinka ne kaikkein pisimmät, moniulotteisimmat ja sekä rakenteiltaan että ratkaisuiltaan kieroimmat kappaleet vaikuttavat olevan myös vahvimpia, minkä sijaan kaikkein suorimmista väännöistä ei puolestaan löydy ihan yhtä paljon tehoa. Crows Fly Black avautuikin melkoisen hitaasti kokonaisuutena, mutta lopulta se tietynlainen tasapaino kieromman ja suoremman materiaalin väliltä löytyi ja samalla albumin jatkuva koukuttavuus piti huolta siitä, että siihen halusi syventyä aina vain enemmän. Tarot on edelleen oma itsensä ja vaikkei ihan edellisen albumin häikäisevään loistoon kautta linjan yllettäisikään, on lopputuloksena jälleen todella vahva kokonaisuus.

Crows Fly Black on jälleen uudenlainen Tarot albumi, minkä myötä bändi pitää yhä edelleen huolta siitä, ettei se työstä useampaa samanlaista levyä koko uransa ajalla. Yhä kierompiin ja tummempiin ulottuvuuksiin yltänyt Tarot on luonut uudelle albumilleen toisaalta joitakin suorimmista väännöistään ikinä, mutta toisaalta joitakin häijyimpiä ja monitasoisimpia sävellyksiään kenties koko tuotantoonsa verrattuna. Albumille on saatu ujutettua paljon melko uudenlaisia puolia, joista vahvimmiksi nousevat mainittujen sävellyksellisien erojen sekä tunnelmien lisäksi se taattu Tarot laatu läpi albumin ja vokalistirintaman vahventuminen toisella mahtavalla laulajalla, joita monet bändit eivät tunnu löytävän ainuttakaan. Sen sijaan albumin selvimmäksi tasoittajaksi nousevat lähinnä muutamat suoremmat ja samalla tasaisemmat kappaleet, joita ilman tietynlainen tasapaino kenties murenisi hieman, mutta mainituista kappaleista ei yksinkertaisesti löydy samaa ytyä, kuin bändin parhaimmista vastaavanlaisista sävellyksistä. Tarot ei kuitenkaan jätä oikeastaan mitään sen suurempaa valittamisen varaa ja vaikka Crows Fly Blackiin tuli suhtauduttua jostain syystä etukäteen hieman skeptisesti, on jälleen myönnettävä, kuinka Tarot on kuin onkin luonut erilaisen ja laadultaan kiitettävän albumin, joka tekee tylysti asiansa selväksi alusta asti.