Dark Floodin toisen albumin The Dead Linesin kolahtaessa postiluukusta sitä ihmetteli ensimmäisen, miten ihmeessä bändi on saanut jo nyt toisen albuminsa valmiiksi, debyytin ilmestyttyä vasta joitakin hetkiä sitten. Heti perään sitä saikin taas kerran huomata, miten nopeasti aika on jälleen kerran kulunut, sillä tosi asiassa Dark Floodin ensialbumi ilmestyi vajaat kaksi vuotta sitten. Tuolloin Dark Flood onnistui kahdessa asiassa. Tekemään monella tasolla hiomattoman ja jopa hieman keskinkertaisen albumin, sekä herättämään kuitenkin vahvaa kiinnostusta bändiä kohtaan, koko tyylin oltua joka tapauksessa erittäin potentiaalinen. Debyytin oltua mukava omakustanne, saattoi vain arvella Dark Floodin löytävän pian levy-yhtiön seuraavaa albumia varten ja ennen The Dead Linesin julkaisua se talli lopulta löytyikin Minortone Entertainmentin suunnalta. Niille joille Dark Flood ei tullut tutuksi jo debyytin aikoihin kerrottakoon, että bändin ulosantia voisi kuvailla pienen pienillä black-metal sävyillä varustetuksi melodiseksi death-metalliksi, mutta toisaalta varsin tunnelmalliseksi sellaiseksi. The Dead Linesin olisikin parasta olla se Dark Floodin tyylin potentiaalin lunastaja, sillä tällaisen bändin ei soisi jäävän paikoilleen polkemaan, myös Suomen maan metallitarjonnan ollessa liian suuri keskinkertaisille bänditulokkaille.

Jo ensimmäisellä albumillaan Dark Flood osoitti, ettei se ole todellakaan mikään tavallinen melodeathia soittava yhtye, vaan oikeastaan paljon kaikkea muuta. The Dead Lines vahvistaa tätä ajatusta entisestään, Dark Floodin vietyä sävellyksiään monella tapaa eteenpäin ja samalla myös perusresepti on saanut lisää lihaa luidensa ympärille. Tuloksena on mukavan tunnelmapitoista melodista death-metallia, joka ei tyydy ainoastaan brassailemaan yksinkertaisilla melodialinjoilla, tyhjällä räyhäämisellä ja pinnallisilla rakenteilla, minkä sijaan Dark Flood osoittaa hienosti, kuinka tätä lajia voi tehdä onnistuneesti yhtä aikaa raskaalla, melodisella, tunnelmallisella ja jopa syvällisellä tavalla, missä länsinaapurimme ovat onnistuneet parhaimmillaan ehkä hieman useammin. Siinä missä Dark Flood on vienyt The Dead Linesilla tyyliään eteenpäin, löytyy sävellyksistä myös edelleen niitä ensimmäisen levyn ongelmia. Vaikka perimmäinen idea on oikein hyvä, ei sitä osata vieläkään hyödyntää täydellä voimalla. Monissa kappaleissa sekä raskaus, melodiat että tunnelmat ovat hyvällä mallilla, eivätkä hieman tasaiset murinat ja keskeneräiset puhtaat laulutkaan tätä tasoita, mutta sitä jotain puuttuu hieman edelleen, vaikka debyytiltä onkin kuljettu aimo askelia eteenpäin. Periaatteessa Dark Floodilla on monet asiat kunnossa, pohjoisen oloisen tuotannon ja näppärän soitannan kuljettaessa albumia tunnelmallisesti sekä tyylitajuisesti, vaikka ihan kaikki palaset eivät vielä osuisikaan paikoilleen.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kieltämättä siihen, ettei Dark Flood ole välttämättä onnistunut viemään sävellyksiään vieläkään ihan sille toivotulle tasolle ja siinä mielessä The Dead Lines voi tuntua aluksi pieneltä pettymykseltä, mutta lopulta albumi avautuu paremmin ja paremmin. Kaikki ei ole välttämättä vielä täysin kohdillaan ja pientä haparointia löytyy sieltä ja täältä, mutta The Dead Lines rakentuu silti ehdottomasti kiintoisammaksi albumiksi edeltäjäänsä nähden. Jo introsta saattaa aistia albumin tunnelmaa ja aloituskaksikko Sanctuary Cell sekä Playground Of Ice tekevät pian selväksi, miten selviä askelia Dark Flood on kulkenut eteenpäin. Joitakin kappaleita hajanaisuus sekä hieman keskinkertaisten puhtaiden laulujen kaltaiset puolet häiritsevät enemmän kuin toisia, jolloin aloituskaksikon lisäksi albumilta erottuvat edukseen erityisesti Never Free Never Yours, The Monument Of Sin, Deadline ja The Song Of A Somber Light. Parhaimmillaan Dark Flood yltääkin hyviin suuntiin, jolloin hieman tavallisuudesta poikkeava melodisuus, raskaus ja tunnelmallisuus ovat laadukkaassa tasapainossa ja vaikka keskinkertaistakin materiaalia löytyy, kuuntelee albumia täydessä mitassaan mielellään. The Dead Linesin voisikin sanoa olevan perustuksiltaan vankaksi rakennettu talo, joka näyttää jo pinnalta hienolta, mutta sisällä tapetit roikkuvat hieman seinillä. Kaiken kaikkiaan albumi on kuitenkin melkoisen luonnollinen jatke debyytille, vaikkei kaikkein toiveisiin vastaisikaan.

Dark Flood on monella tapaa samassa tilanteessa, missä se oli ensimmäisenkin albumin jälkeen. Debyytin oltua mielenkiintoinen ja silti kokonaisuutena hieman keskinkertainen levytys, on The Dead Lines sen sijaan erittäin mielenkiintoinen ja silti vain tyydyttävä albumi. Näin ollen toiselle albumille tultaessa Dark Flood on astunut varovaisesti askelen eteenpäin, mutta vielä suurempaankin harppaukseen olisi ollut mahdollisuuksia. Monissa albumin kappaleissa ei ole kuitenkaan varsinaisesti erittäin suuria vikoja, minkä sijaan niistä puuttuu hieman särmää ja yksityiskohtien hiomisia, jolloin Dark Floodin voisi vain toivoa hiovan sovituksiaan ja sävellyksiään entistä paremmin kolmannella albumillaan. Harvoin kotimaisessa tarjonnassa tulee kuitenkaan enää nykyisin vastaan melodiseksi death-metalliksi luokiteltavissa olevaa bändiä, joka jaksaa viehättää edes tämän verran melodioiltaan, raskaudeltaan, tunnelmaltaan ja jopa lyriikoiltaan. Juuri tämän takia Dark Floodin voikin toivoa hiovan kaikkea vielä parempaan kuntoon myöhemmin kolmannella albumillaan, sillä jos seuraava askel yltää edes yhden asteen parempaan suuntaan, on kyseessä jo hyvä albumi. The Dead Lines ei siis ole välttämättä ihan sitä, mitä Dark Floodilta toivoin kuulemani, mutta albumi pitää silti hyvin vettä ja sisältää paljon persoonallisia piirteitä lajissaan.