Ennakkoluulot ovat asia, joita pitäisi kaiketi onnistua välttelemään musiikkia kuunnellessaan ja varsinkin jakaessaan siitä ajatuksiaan julkisesti, mutta kuten monet varmasti tietävät, on täydellinen ennakkoluulottomuus mahdotonta. Ennakkoluuloja voi syntyä kuitenkin monella tavalla ja useimmiten puhutaan kovimpaan ääneen vain niistä kielteisemmistä syistä juontuvista asenteista. Searin kohdalla voidaan kuitenkin puhua sekä kielteisistä että myönteisistä ennakkoluuloista, kun tarkastellaan hieman bändin historiaa. En ollut edes tietoinen koko bändin olemassaolosta ennen sen debyytin ilmestymistä ja kyseinen albumi olikin sitten sellainen leka, joka ansaitsi lopulta vuoden 2005 parhaan debyytin tittelin. Searin death- ja black-metallin kaunis hybridi herätti jo tuolloin erittäin lämpimiä ajatuksia, mutta valitettavasti bändin taipaleeseen mahtui myös hieman sotkua tämän jälkeen. Ei kulunut nimittäin aikaakaan, kunnes Searin leiristä ilmoitettiin vokalistin vaihtuvan ja uuden nimen oltua vieläpä täysin tuntematon, alkoivat odotukset muuttua pieneksi varaukseksi, eivätkä vuoden 2006 lopussa jaetut maistiaisetkaan muuttaneet tilannetta myönteisemmäksi. Tällaiset vuoristoradat eivät ole epätavallisia tutuiksi tulleiden bändien suhteen, mutta jollain tavalla Sear oli tavallistakin hankalamman paikan edessä uudella albumillaan.
Sear ei ainoastaan pitänyt lupaustaan sen suhteen, etteivät vokalistin vaihtuminen tai pienet ristiriidat tuhoaisi bändiä tai sen musiikkia, vaan iski samalla pöytään jopa kovempia panoksia. Jos Searilla oli jo pari vuotta sitten debyytillä hallussaan erittäin tunnistettava ja räävittömällä tavalla riipivä oma soundinsa sieltä epämääräisestä death- ja black-metallin välimaastosta, on tämä ulosannin omalaatuisuus voimistunut entisestään. Kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla Searin voisi sanoa sekoittavan Lamentations Of Destructionilla death-metallin brutaaleinta limaisuutta ja black-metallin kylmintä raakuutta juuri oikealla tavalla, mutta loppujen lopuksi Searin viehätysvoima kiteytyy lähes kaikkeen bändin ulosannissa juuri tällä tavalla. Uusi vokalisti Hyytiäinen lunastaa paikkansa vähintään kiitettävästi matalimmilla murinoillaan ja kireimmillä ärinöillään, minkä lisäksi sitäkin oleellisimmista suunnista riffeistä löytyy sekä rujointa death-metallista rynnimistä että koleinta black-metallista sahausta tyylitajuisella tasapainolla, johon rytmirintaman ääripäät blastbeateista ja suorimmista tykityksistä aina veikeimpiin filleihin asti täydentävät sopivasti. Ihan kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, on myös tuotantoa viety juuri oikealla tavalla eteenpäin, jolloin soundeista löytyy sekä armottominta ärhäkkyyttä ja voimaa, että tällä kertaa myös sopivanlaista maanläheisyyttä. Soundeissa on tavoitettu juuri se tasapaino, jossa selkeys ja raakuus lyövät raatelevasti kättä.
Albumin pyörähdettyä soimaan kului noin kymmenen sekuntia, ennen kuin huokaisin ensimmäistä kertaa helpottuneesti ja toisen kerran sama ilmiö tuli vastaan levyn päätyttyä jopa yllättävän myönteisissä merkeissä. Kuten mainittua, voi Searin ulosantia kuvailla latteasti ja yksinkertaisesti teknisesti erittäin miellyttäväksi sekoitukseksi black- ja death-metallin parhaita puolia, mutta tämän reseptin todelliset kasvot tulevat esille kuitenkin vasta eri kappaleissa yksilöinä. Intron yhdistyessä suomeksi vokalisoituun Pedon käskyyn, rävähtää eteen sellainen soppa, jonka voisi aluksi luulla olevan vain suoraviivaista mäiskettä, mutta jo riffien monipuolisuuden paljastuessa paljon luultua kirjavammaksi, tarjoaa Sear lopulta uutukaisellaan jopa debyyttiä ärhäkämmän haasteen. Kielen vaihtuessa englantiin, tuovat Heaven Ablazen velmut leadit mieleen mutaisimmat death-metallin ääripäät, kun taas One Thronessa rynnitään aina armottomimmista blastbeateista maltillisimpiin väliosiin. Seuraavaa yllätystä ei tarvitse odottaa pitkään, kun Fire & Deathin kohdalla korviin kajahtaa puhtaampaa aggressiivista huutoa mureiden riffien ohella ja pienen väliosan jälkeen Destinationin kohdalla mättö tuntuu käyvän välillä jopa grindin puolella. Yhä raskaampia maisempia runnotaan Violation Of The Soulilla ja Sear ei hellitä millään, kun The Burning, Hate & Scorn ja moniosaisesti koko paketin sinetöivä Weeping Flesh päättää levyn Lamentations Of Destructionia loistavasti kuvastaen huutoon: Death!
Vajaat kaksi vuotta sitten mietin tuskallisesti loppuun saakka, räväytänkö Searin debyytille Begin the Celebrations Of Sin erinomaisen vai kiitettävän arvosanan ja tuolloin päädyin lopulta jälkimmäiseen. Nyt Lamentations Of Destructionin kohdalla tämä harkinta ei ollut läheskään yhtä tuskallinen, mutta albumi toisaalta astetta haastavampi, vaikka lähtökohdat olivatkin odotusten mukaisesti hieman erilaiset. Sen sijaan Lamentations Of Destruction on jopa Begin the Celebrations Of Sinia tasapainoisempi, vahvempi, äkäisempi ja monipuolisempi kokonaisuus, joka viimeistään osoittaa, ettei Sear ole todellakaan mikä tahansa suoraviivaista mätkettä puskeva bändi. Debyytin tavoin albumilta voi toki löytää tiettyjä tasaisempia hetkiä ja säännönmukaisuuksia kappaleiden välillä, mutta kovin olemattomiksi tällaiset tasaisemmat puolet tuntuvat jäävän. Lamentations Of Destructionilla Searin death/black-resepti toimii armottoman komealla tavalla, jolloin äärimmäisimmät raakuudet tai brutaalisuudet eivät todellakaan jää epäselviksi, mutta samalla rynnimisen taustalta löytyy lajityypin albumiksi harvinaisen paljon eri tasoja aina sävellyksistä soiton yksityiskohtiin, jolloin albumin laatu on sen mukainen. "Kuin naulat lihassa, kivun kouristamassa. Rienan riekaleiksi repimässä, saastan synnyttämässä." Kyllä. Sear on tullut jäädäkseen. |
