Nopealla vilkaisulla Saattueen voisi luulla olevan muutaman vuoden ikäinen ryhmä tuoreita yrittäjiä raskaan musiikin kentällä, mutta Saattueen kohdalla juuret ulottuvat hieman pidemmälle. Saattue on nimittäin perustettu kaiken tiedon mukaan alunperin nimellä Kiduttajat jo seitsemän vuotta sitten, minkä ansiosta lähes saman kokoonpanon tuotantoon on kuulunut jo ennen debyyttiä ainakin kolme demoa ja yksi EP-julkaisukin löytyy tililtä. Vielä mielenkiintoisemmaksi Saattue alkaa muodostua siinä vaiheessa, kun huomaa lajin liikkuvan jossain melodisen doom/deathin suunnalla, kielen olevan suomi ja tekijöiden jopa yllättävän iäkästä joukkoa moniin debytoiviin ryhmiin nähden. Aikoinaan kuullun Kivisydän EP:n ja muutaman demoraidan perusteella onkin ollut suorastaan ihme, että Saattueen ensimmäinen albumi Jäähyvästi näki päivänvalon vasta vuoden 2008 alussa. Mitä tulee tämän suunnan musiikkiin, on tietynlainen kypsyttely jopa tärkeämpää kuin monessa muussa lajissa, sillä vaikka Saattueen tyyppisessä ilmaisussa se tietty raakuus ja primitiivisyys on hyvästä, löytyy sävellyksien ydin kuitenkin melodioista, tunnelmista ja kokonaisuudesta, jotka vaativat selvää kypsyttelyä.

Se on ainakin selvää, että ihan tavanomaisimpaan "suomimetalliin" Saattuetta ei saa upotettua millään, ainakaan jos puhutaan niistä bändeistä, joiden ympärille tuo määritelmä on koottu. Saattue osoittautuu nimittäin jo ensimmäisistä sävelistään saakka hämmästyttävän monipuoliseksi yhtyeeksi, vaikka pohjimmiltaan kyse onkin juuri melankolisesta doom/death-metallin suunnalla liikkuvasta murheenkryynistä. Jo pelkissä sävellyksissä kuullaan paljon kaikenlaista aina muhkeimmista hitaista ja raskaista kitaravalleista puhtaisiin maisemiin ja akustisuuksiin saakka, mutta kun tätä kaikkea kuorrutetaan sekä melankolisilla että jopa vielä ankeammilla melodioilla, jäätävillä koskettimilla ja vokalisointirintamalla, joka yltää puhtaisiin lauluihin, huutoihin, murinoihin, kuoroihin ja naislauluihin saakka, alkaa Saattueen määritteleminen olla entistä vaikeampaa. Saattue ei suuntaa sinne kaikkein toivottomimpiin tunnelmiin saakka, minkä sijaan yhtyeen musiikissa vaikuttaisi olevan ennemmin sitä toteavaa suomalaista melankoliaa, jota todella harvat musiikintekijät osaavat hyödyntää kunnolla, mutta Saattueen tapauksessa laatu vaikuttaisi yltävän sanoituksiin saakka. Jo pelkät mainitut erilaiset vokalisoinnit ovat erittäin iso osa Saattuetta kaikessa huikeudessaan, mutta myös soitosta löytyy paljon tyylitajua ja vaikka tuotanto olisi musiikin monipuolisuudesta huolimatta voinut olla hieman repaleisempaa, toimii Jäähyväisillä kuultava kirkas ja kolea äänimaailma tällaisenaankin hyvin.

Saattue on onnistunut omaksumaan tyylin, jossa yhdistyvät melodisen doomin musertavuudet, kotimaisen raskaan ilmaisun niin sanotusti jynkyt puolet ja omalaatuiset sovitusratkaisut, joista muodostuu jotain melkoisen tuoreen kuuloista. Jo pelkät erilaiset vokalisointityylit ja sanoitukset vievät aluksi huomiota paljon, mutta mitä pidemmälle Saattueen antiin tutustuu, sitä paremmin voi löytää niitä syvempiä tunnelmallisia, melodisia ja ennen kaikkea sovituksellisia ratkaisuja. Monet palaset loksahtelevatkin paikoilleen viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa keveimpien, raskaimpien, jylhimpien ja minimalistisimpien ilmaisujen pelaavan yhteen hyvin dynaamisesti. Tasaisempia jäykempi hetkiä löytyykin lähinnä ennemmin tiettyjen kappaleiden sisäisesti, eikä niinkään kokonaisien sävellyksien muodossa. Tämän takia saattueen 5-12-minuuttiset sävellykset toimivatkin erittäin hyvin ja vaikka kappaleet kuten Ikiuneen, Vieraaseen multaan, Jäähyvästi, Kaaosmaa ja Varjojen saattue nousevatkin kaikkein selkeimmällä tavalla esille kokonaisuudesta, on Jäähyvästi nimenomaan kokonaisuus. Tietyissä vaiheissa albumia toivoisi, että kevyempi ja samalla kaikkein melankolisimpia osioita kuultaisiin jopa enemmän ja tiettyjen tunnelmien voisi toivoa yltävän jopa vielä musertavammaksi, mutta pääasiassa Saattue onnistuu juuri siinä, mihin se vaikuttaisi tähtäävänkin. Kokonaisvaltaiseen kokemukseen, jossa monipuoliset sävellykset ja sanoitukset kuljettavat syviin vesiin.

Vaikka joskus aikoinaan Saattueen tekosia tuli sivukorvalla kuultua, on pakko myöntää, että Jäähyvästi pääsi yllättämään melkoisesti. Voi olla että Saattue yltää vielä korkeampiin ja samalla syvempiin uumeniin tulevaisuudessa, mutta jo Jäähyvästi on monella tapaa jotain sellaista, mitä ei ole ainakaan tässä maassa kuultu koskaan. Tietyllä tavalla joku Saattueen suomimetalliin yhdistävä voisi kutsua bändiä yhdistelmäksi Viikatetta, Mana Manaa, Lyijykomppaniaa ja Swallow the Sunia, mutta vaikka näin viittauksia väkisin annettaisiinkin, on Saattueessa kyse nimenomaan Saattueesta. On jo erittäin hyvä merkki yhtyeen laadusta, jos kaikkea sävellyksissä kuultavaa haluaisi kuulla lähinnä vielä äärimmäisemmin ja murskaavammin, eikä oikeastaan mitään haluaisi poistaa tai välttämättä edes lisätä musiikkiin. Saattueen tapa tuoda hyytävään musiikkiinsa näinkin monipuolisia vokalisointeja, hienoja lyriikoita ja kirkasta soundimaailmaa on uhkapeliä, jossa bändi saattaa joidenkin korvissa jäädä joko liian raa'aksi tai liian kesyksi tapaukseksi, mutta jos jaksaa kurkistaa hieman pinnan alle, löytyy Saattueesta jatkuvasti erilaisia puolia. Jäähyväiset yksinkertaisesti pitää ankarassa otteessaan alusta loppuun ja vaikka se kaikkein lopullisin murheen kryyni jääkin ehkä saavuttamatta, on Saattue alkuvuoden parhaita tulokkaita.