Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun Timo Tolkki julkaisi edellisen sooloalbuminsa Hymn to Lifen kuutisen vuotta sitten. Tämän jälkeen Timo Tolkin pääasiallisena bändinä tunnettu Stratovarius on ehtinyt julkaista kolme melkoisen eri tasoista albumia, lähestulkoon hajota kerran, koonnut ryhmänsä hieman uudistuneessa muodossa ja onnistunut kuitenkin palaamaan melko kunniakkaasti esimerkiksi nimikkoalbuminsa ja sitä seuranneiden keikkojen myötä. Viime vuonna alkoi liikkua huhuja Timo Tolkin uudesta sooloalbumista ja ennakkoon tekijä itse kertoi työstävänsä suureen teemaan pohjautuvaa rock oopperaa, joka tulisi olemaan ensimmäinen aidosti tällaiset mitat täyttävä kokonaisuus ikinä. Ihan kuten Timo Tolkin edelliselläkin sooloalbumilla, kuullaan myös Saana - Warrior of Lightiksi nimetyllä kokonaisuudella vierailevia vokalisteja. Tällä kertaa rooleissa kuullaan kotimaisittain Twilightingista tuttua Heikki Pöyhiää, Aino Laosia ja yhdysvaltalaista klassisen koulutuksen käynyttä Jennifer Sowlea. Ennakkoon Timo Tolkki antoi ymmärtää, että hänen klassinen rock oopperansa tulisi olemaan todella täysivaltainen kokonaisuus, joka vaatii koko teeman ymmärtämisen ja täyden antaumuksen.

Paperilla Saana vaikuttaa todella kunnianhimoiselta ja hieman Stratovariuksen ensimmäisen Elements-albumin ja Timo Tolkin Hymns of Lifen luokissa liikkuvalta albumilta, jonka lähtökohdat voisivat johtaa Timo Tolkin ylittämään itsensä 2000-luvun muuhun antiin nähden. Jo varhaiset samplet levyltä vaikuttivat kuitenkin lähinnä hirvittävältä halvalta sotkulta, mutta valitettavasti itse albumi osoittautuu vielä pahemmaksi tapaukseksi. Keskimittaisen albumin mitan saavuttava Saana sisältää näennäisesti kuusitoista osaa, mutta ihan oikeita kappaleita levyltä löytyy vain muutamia ja kaikkein pahinta kaikessa on se, kuinka levy tuntuu lähtevän edes hieman käyntiin vasta toiseksi viimeisessä kappaleessaan. Suurin osa levystä kuluu äärimmäisen vaisun tunnelmointiin pyrkivän synamaton, pianon pimputtelun, satunnaisten jousien ja Lord of The Rings/Titanic-henkisten huilujen parissa, minkä lopputulosta ei kykene kutsumaan oikein edes välttäväksi soundtrackmaiseksi kokemukseksi. Yhä ankeammaksi Saanan tekee sen vokalisoinnit, kun jopa Heikki Pöyhiä onnistuu kuulostamaan suorastaan jäykän vaivalloiselta lauluissaan ja levyn tähti Jennifer Sowle ei tee inisevällä ulosannillaan asiaa yhtään helpommaksi. Matka vaikeutuu entisestään levyn todella halvan ja ponnettoman tuotannon ansiota, jolloin liikutaan jo todella syvissä vesissä.

Vielä muutaman kuuntelunkin jälkeen vaikuttaa siltä, ettei Saana oikeasti voi olla sen luokan albumi, miltä se ensimmäisillä kuunteluilla tuntuu. Siihen voi kuitenkin yhtyä, että albumi ilmeisesti todellakin vaatii jonkinlaista äärimmäistä paneutumista sekä levyn tunnelmiin että sen teemoihin, mitään todellisia ansioita kun Saanalta ei tunnu löytyvän. Albumin parhaat osat kuullaan hieman yllättäen muutamissa lähinnä syntikkoihin ja klassisuuksiin perustuviin pikkusävellyksiin Saana Mountainin, Saana's Themen ja Journey to Crystal Islandin tavoin, jotka saavuttavat ainakin jonkinlaisia melodioita ja tunnelmia, mutta tähän se sitten jääkin. Kokonaisuuden ainoat pidemmät kappaleet ovat nimittäin suorastaan hirvittävää kuultavaa, ainakin mitä tulee silkkaan tylsään laulupainotteisuuteen nojaavaan The Endiin, suorastaan härskeihin falsetteihin yltävään Sadness of the Worldiin, pimputteluun luottavaan Silence of the Nightiin, Titanicmaisen The Letteriin ja ainoat albumin todelliset suureellisemmat kasvattelut kaikessa koomisuudessaan sisältävään nimikkokappaleeseen. Sunrise at Saana Mountain, Crystal Island, Freya's Theme ja Who Am I ovat sen sijaan harvinaisen hyviä esimerkkejä albumin melodiaköyhyydestä, ohuesta tunnelmattomuudesta ja unettavasta sieluttomuudesta, johon koko Saana perustuu.

Mitä voi siis sanoa suuresta rock oopperasta, joka levittäytyy kuuteentoista kappaleeseen ja 44-minuuttiseen kestoon, mutta sisältää todellisuudessa vain muutamia ihan oikeita kappaleita ja loput albumista kuluu ikään kuin erilaisten introjen, outrojen ja välisoittojen parissa? Runsaassa ja erilaisessa instrumentaalisuudessa ei ole itsessään mitään vikaa ja vaikka albumia on rock oopperaksi kutsuttukin, voi jopa sen sulattaa, ettei albumi sisällä edes kitaroita kuin satunnaisina pörähdyksinä siellä täällä, mutta mikään ei anna myöten Saana - The Warrior of Lightin härskillä tavalla onnettomille ja ontoille sävellyksille. Jäätävimmillään albumilla kuullaan vain tasapaksua elokuvamaista synamattoa ja onnettomia vokalisointeja yhdistettynä joihinkin pianon pimputteluihin tai jousimattoihin. Parhaimmilleenkin Saana - The Warrior of Light nousee lähinnä hillityimmissä tunnelmoinneissaan, joita ei muutamien alle minuutin instrumentaalien lisäksi juurikaan löydy. Tolkuttoman halvan oloinen ja ideaköyhä albumi ei oikeastaan lähde käyntiin missään vaiheessa, se ei ole millään tavalla erityisen tunnelmallinen ja jopa melodioiltaan, vokalisoinneiltaan ja teemaltaan albumi on lähinnä toivotonta jälkeä.