Heremin kokoonpanon takaa löytyy melko klassinen tarina erilaisista muusikoista, jotka pitkään toisensa tunteneina löysivät yhteisen bändin sävelen vasta hieman tavallista myöhemmin. Juuri mikään muu Heremin mielenkiintoisessa yhdistelmässä ei sitten olekaan niin klassista, kun kolme vuotta toiminut kokoonpano on jo demoiltaan lähtien tuonut esille muutaman metallin vanhan ääripään liittäytymistä. Heremin voisi nimittäin karkeasti sanoa yhdistelevän metallisaan doom-metallin alkukantaisimpia puolia, stoner-rockin silkkaa groovea ja death-metallista rujoa raakuutta, minkä ohella viisihenkisessä kokoonpanossa huomiota saattaa herättää varsinkin aggressiivisesti vokalisoiva Valendis Suomalainen. Herem ei ole kuitenkaan vain yhden tai kahden koukun bändi, minkä saattoi huomata jo demo-äänitteillä ja tämä käsitys menee yhä pidemmälle debyytillä I Pulsa diNura.
Nykymuodossaan Herem ei niinkään yhdistele metallin vanhoja ja uusia puolia, vaan on sen sijaan onnistunut sotkemaan juuri metallin erilaisia alkukantaisia puolia yhteen omaksi soundikseen. Kaiken pohjana on painostava hidastempoisuus kolkon doom-metallin hengessä, mutta kohtalaisen pitkien kappaleidensa aikana Herem ottaa toisinaan myös hieman rivakamman vaihteen silmään ja näissä hetkissä Herem huokuu juuri stoner-rockin groovea. Vielä laajemmaksi Heremin aluksi suoraviivaiselta tuntuva metalli muuttuu, kun vokalisti Valendiksen pirullisen toimivasta ääntelystä löytyy sekä melko brutaalia matalaa mörinää että sitäkin raaempaa kireämpää ärinää, minkä vastapainoksi kitararintaman riffien seasta voi löytää myös aavistuksen verran ankeaa harmonista melodisuutta. I Pulsa diNuralla kuultavat kappaleet ovatkin karusta tunnelmastaan huolimatta äänimaisemiltaan lopulta jopa yllättävän rikkaita, kun joka tasolla tuntuu monin paikoin tapahtuvan paljon kaikenlaista, vaikka kaiken pohjana toimivatkin juuri riffit, tunnelma ja vaihtelevuus.
Pitkin I Pulsa diNuraa voi siis huomata Heremin jättäneen varsinaisen genrerajojen rikkomisen tyystin väliin, minkä sijaan eri suuntauksien yhdistyessä syntyy ehtaa Heremin soundia, jota on mahdotonta lokeroida mihinkään suoraan. Heremin parhaiksi puoliksi nousevatkin ehdottomasti juuri sen äärimmäisyys ja tunnelma yhdistettynä vaihtelevuuteen ja karuudessaan monitasoiseen sointiin, jolloin albumilta ei varsinaisia tyhjiä hetkiä löydy. Sen sijaan Heremin ainoat selvät puutteet liittyvät lähinnä sen kaikkein saumattomimman sovituksellisen rullaavuuden uupumiseen ja ehkäpä hieman päälle liimatuilta tuntuviin vokalisointeihin, mikä johtuu kuitenkin pitkälti yhdistelmän epätavallisuudesta. Voimakkaimmat tunnelmat ja ennen kaikkea vaikuttavimmat sävellykset löytyvätkin White Wallsista, Blood For A Godista, I Am The Sunista, Dawk of the Last Daysta ja albumin päättävästä komeasta Behind the Wall of Misfortunesta, joiden välillä kuullaan sitten niitä hieman selvemmin Heremin harvoja puutteita esille tuovia kappaleita.
Jo ensimmäisestä albumistaan tai oikeastaan jo sitä edeltäneistä demoistaan lähtien Herem on kuitenkin varmasti sellainen tapaus suomalaisessa metallissa, joka ei taatusti tule hukkumaan massaan. Heremin valitsema tie laahaavassa metallissaan on nimittäin onnistunut juuri siksi, koska Herem on löytänyt melko uudenlaisen polun metallin alkukantaisempien teiden välistä. Viimeisen silauksen Heremin soinnille antavat Santeri Salmen luomat todella tehokkaat ja särmikkäät soundit, jotka nostavat tekijänsä jälleen entistä korkeammalle kotimaisen metalliäänivallin luojissa. Vaikka paikoitellen Heremin kappaleet herättävätkin edelleen hieman tilkkutäkkimäisiä mielikuvia, kulkevat suurin osa I Pulsa diNuran kappaleista läpi kestonsa todella voimakkaan tunnelman siivittämänä, eikä Heremin tarvitse tätä tunnelmaa paljoa voimistaa ja saumattomuutta parantaa tuhovoimansa viimeistelyksi. |
