Jo Suomen kokoisesta maasta löytyy muutamia bändejä, joiden kohdalle on osunut niin paljon kaikkea sekavaa ja jopa epäonnista, että niiden toivoisi viimein saavan toimintansa raiteilleen ja yltävän kaikkeen potentiaaliinsa. Dreamtale lukeutuu näihin bändeihin ja varsinkin kokoonpanonsa suhteen, bändissä kun on käynyt erityisesti laulajan paikalla sellainen kuhina ilman kunnollista asettumista, ettei itse albumien tekokaan ole varmasti sujunut erityisen miellyttävästi. Jossain vaiheessa alkoi jo vaikuttaa siltä, että Jarkko Aholoiden, Tomi Viiltoloiden ja Nils Nordingien tulemisien ja menemisien jälkeen Dreamtalesta ei tulisi enää kalua, mutta niin vain kävi, ettei Dreamtale suostu kaatumaan. Kolme vuotta bändin edellisen kokopitkän jälkeen Dreamtale on nimittäin palannut albumillaan Phoenix ja tällä kertaa bändiin on saatu keulille esimerkiksi KYPCK:ssa ja Iron Maiden Cover-bändissä Made in Ironissa tutuksi tullut Erkki Seppänen, joten jokohan nyt, Dreamtale?

Pelkkä laulajan vaihtuminen riittäisi muuttamaan bändin soundia levyjen välillä paljon, mutta tämän ohella Dreamtale on kehittynyt sen verran paljon power-metallisimmista albumeistaan, että evoluution ei voi sanoa johtuneen ainoastaan nokkamiehestä. Phoenix on eräänlainen tiivistymä kaikesta siitä, mitä Dreamtale on ollut ja on juuri nyt, albumilla kun kuullaan melkoinen kirjo erilaisia viitteitä melodisen metallin monille suunnille. Osittain tämän ansiosta ja osittain puhtaasti sävellyksellisesti Phoenixilla kuullaankin sekä parasta että huonointa Dreamtalea, kymmeneen kappaleeseen kun mahtuu tason heilahtelua jopa yllättävän paljon. Niin tylsältä toteamukselta kun se kuulostaakin, on Dreamtale edelleen parhaimmillaan melodisimmillaan ja perinteisimmillään, eli käytännössä heavy- ja power-metallin lisäksi vanhan koulukunnan tavoin hardrockahtavine kappaleineen, kun taas hieman erikoisemmat ja jäykemmät kokeilut johtavat melkoisiin tyylirikkoihin. Siitä ei kuitenkaan pääse koko albumin aikana mihinkään, että Dreamtalelta löytyy melodiantajua ja taitoa luoda tunnelmaa hienosti varsinkin kitaroiden ja koskettimien voimalla, eikä vokalisti Erkki Seppäsen nappaaminen mukaan ollut yhtään sen huonompi veto. Mieheltä kun löytyy äänialaa sieltä Halfordmaisimmista korkeuksista aina Diomaisiin särmikkäisiin matalampiin vireisiin saakka.

Tavanomaiseksi power-metal bändiksi Dreamtalea ei kuitenkaan voi Phoenixilla sanoa, albumilta kun löytyy ristiretkiä jopa ihailtavan monille suunnille. Puhtaasti melodisen metallin kannalta osa riffeistä luottaa puhtaasti vanhan kunnon hardrockin sävyihin, toisinaan liikutaan heavy-metallin raskaudessa ja kuljetaanpa levyllä jopa modernimman melodiatäytteisen power-metallin sävyihin saakka. Tämä ei kuitenkaan ole Dreamtalelle tarpeeksi, varsinkin koskettimista ja koneista kun löytyy suorastaan 90-lukulaista soundia lähes konemusiikin hengessä ja tuskin kukaan osaisi odottaa power-metalliselta albumilta sen tuovan eräässä vaiheessaan mieleen Mortal Kombat -elokuvan soundtrackin. Vaikka mainittu Failed States onkin kaikessa ysäriydessään muikea veto, painottuu Phoenixin ehdottomasti paras anti ennemmin Yesterday's Newsin, Paybackin, Firebirdin ja The Vigilantin suoremman annin suuntaan, minkä päälle parhaina kappaleina päälle lyödään Great Shadow ja Faceless Men. Phoenix onnistuu pitämään mukavasti otteessaan läpi kestonsa ja tietynlainen monipuolisuus nousee jopa hyveeksi kokonaisuudessa, mutta tämä aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia siinä mielessä, että Dreamtalen toivoisi ehkä kuitenkin kulkevan ennemmin puhtaasti perinteiseen tai oivaltavampaan suuntaansa, potentiaalia kun parempaan kokonaisuuteen löytyisi.

Kokonaisuudessaan Phoenix on varsin mallikas albumi melodista metallia, jonka ei voi todellakaan sanoa uppoavan massaan kuin hetkittäin, mutta tällä kertaa erikoisuus ei nouse ainoastaan hyveeksi tai kaikkia kappaleita tukevaksi asiaksi. Monipuolisuus kääntyy nimittäin Phoenixilla pahimmillaan suuntaan, jossa voi kuvitella kuulevansa peräti kahta tai kolmea eri bändiä samojen kansien välissä. Tämä vie ajatuksia siihen suuntaan, että hieman tyylitajuisemmin toteutettuna Dreamtalessa saattaa olla vielä potentiaalia todella hienoksi ja monipuoliseksi bändiksi tällä linjalla, tai sitten tyylejä olisi tiivistettävä huomattavasti perinteisempään tai erikoisempaan suuntaan. Sotkuinen albumi herättää siis sekavia ajatuksia, mutta yksi asia Dreamtalessa pysyy kohdallaan läpi koko albumin: Oli tyyli mikä tahansa missäkin kappaleessa, kuullaan läpi levyn hienoja melodioita ja kertosäkeitä, jolloin bändi voisi päästä vielä pidemmälle huomattavasti saumattomammalla ilmaisulla.