Maailma oli jälleen hieman pienempi paikka siinä vaiheessa, kun viitisen vuotta sitten suomalainen Firebox Records kiinnitti australialaisen The Eternalin talliinsa. Tuolloin elettiin myös aikoja, jolloin The Eternalia saattoi luonnehtia melankoliseksi ja melodiseksi doom-metalliksi, minkä suunnalla bändin saattoi luulla jatkavan vielä pitkään. Toisin kuitenkin kävi, kun jo toisella albumillaan vuonna 2005 The Eternal oli käynyt läpi samanlaisia muutoksia, kuin Paradise Lostin ja Anatheman kaltaiset esikuvat vuosikymmenen aikana. Tämän suhteen luontevaa lieneekin juuri se, ettei The Eternal ole nytkään jäänyt polkemaan paikoilleen, kun toisen ja kolmannen albumin välillä on ehtinyt kulua peräti kolme vuotta ja Kartika esittelee sekä suoraviivaisinta että kokeilevinta The Eternalia.

Jos The Eternalia vertaa 90-luvulla valloillaan olleeseen melodisen doomin kierteeseen, on bändi nyt edennyt jonnekin 2000-luvun puolelle. Kartikalla bändin soundista on karsittu monia kaikkein jyrkimpiä ja raskaimpia puolia, minkä seurauksena albumi pohjautuu jopa vielä edeltäjäänsäkin enemmän tarttuvamman sortin melankolisuudelle ja haikeudelle. Nyt The Eternal riikkuu selvemmin jossain vaihtoehtorockin ja melodisemman sortin goottimetallin välimaastossa, mikä on ehkä karsinut The Eternalista sen syvimpiä tunnelmia, mutta samalla tuonut albumille myös sopivanlaista monipuolisuutta lähinnä erilaisien kokeilujen kautta. Raskaamman sortin doomahtavan metallin sijaan The Eternal luottaakin nyt enemmän haikean tunnelman, melodian, elektronisuuden ja jopa suorien koukkujen voimaan, mihin varsinkin Mark Kelsonin vokalisoinnit ja The Eternalin melodiakieli sopivat itse asiassa paperilla jopa hieman bändin aiempaa tyyliä paremmin.

Luonnollinen kehitys on toiminut The Eternalin kohdalla myös jonkinlaisena luonnollisena sävellyksien laadun verottajana, minkä seurauksena lievästä jäykkyydestään huolimatta bändin debyytti asettuu yhä edelleen myös sen vahvimmaksi kokonaisuudeksi ja Kartika puolestaan entistä lähemmäksi keskinkertaisuutta. Aiemmin esille tulleet piirteet Kartikassa sen kokeilevuuden ja lähes popahtavan tarttuvuuden tavoin eivät nimittäin ilmene läheskään niin usein samojen sävellyksien alla, kuin saattaisi toivoa. Pitkin Kartikaa on mahdollista löytää hyvinkin hienolla tavalla polveilevia sävellyksiä Silencen, Bloodin, A Pale Reflectionin ja Means for An Endingin tavoin. Juuri tällaisissa kappaleissa The Eternalin tunnelmat ja melodiat nousevat selvästi edukseen monitasoisemmilla tavoilla, kun taas liian monet kappaleet varsinkin Without Reasonin, Lost Our Wayn, Sunshinen ja Illuminaten tavoin edustavat sitä Kartikan laihempaa ääripäätä, jotka eivät onnistu piirtämään mitään erityistä mieleen tunnelmillaan tai nyansseillaan. Kartika soljuukin tasaisesti läpi koko 60-minuuttisen kestonsa, muuttuen tämän takia jo puolessa välissä hieman unettavaksi albumiksi.

Kartika on monella tavalla jopa rasitteeksi asti harvinaisen selvästi niin sanottu kolmen tähden albumi. The Eternalin nykyisessä tyylissä on havaittavissa puoliksi bändin omaa soundia ja puoliksi hieman liiankin selviä mielleyhtymiä monelle muulle suunnalle. Samalla tavalla koko The Eternalin nykyinen olemus on pohjimmiltaan hyvinkin vangitsevaa ja mielenkiintoista kuultavaa, mutta samalla se kääntyy pidemmän kaavan mukaan tolkuttoman tasapaksuksi ja dynamiikan puutteesta kärsiväksi tasaisuudeksi. Pitkin Kartikaa The Eternal saavuttaakin erilaisilla sävellyksillään kohtalaisen toimivia kappaleita ja kohtalaisen vetoavia tunnelmia, mutta siinä missä The Eternal saa nykyisellä linjallaan paljon aikaiseksi, jää siltä myös yhtä paljon saavuttamatta osumista huolimatta.