Paremmin Tangomarkkinoistaan ja Provinssirockistaan tunnetulta Seinäjoelta ponnistava ei ole hieman yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin aikana noussut ihan yhtä selkeästi edes kotimaisen power-metallin kartalle, kuin ikäiseltään bändiltä saattaisi olettaa. Celesty ei ole myöskään koskaan ollut se kaikkein tavallisin tapaus suomalaisessa power-metallissa, bändin jokaisen albumin liikuttua aina hieman erilaisille suunnille edeltäjäänsä nähden ja samaa voi sanoa myös joukon neljännestä albumista. Ei ole nimittäin lainkaan liioiteltua kutsua Vendettaa Celestyn tähän mennessä massiivisimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi kokonaisuudeksi, bändin sekoittaessa albumilla muutamia melodisen metallin suuntauksia suureellisiin tunnelmiin ja orkestrointeihin saakka.
Celestyn Vendetalle valitsema suuntaus ei ole uusi power-metallin tai ylipäänsä melodisen metallin suunnalla, mutta kuten aiemmatkin albumit ovat osoittaneet, voi Celestyn olettaa tekevän asiansa myös tällä tasolla omalla tavallaan. Näin Vendetalla myös osittain tapahtuu, kun Celesty sekoittelee metallisemmalla puolellaan varsin suomalaista otetta sekä keskieurooppalaiseen että jopa odotetulla tavalla italialaiseen power-metallin selkärankaan ja tuo mukaan orkestrointeja, jotka eivät ole ihan niin elokuvamaisia kuin olettaa saattoi, mutta eeppisyydestä ja mahtipontisuudesta ei kuitenkaan tingitä lainkaan. Pitkin Vendettaa kuultava kahden maailman yhdistäminen ei kuitenkaan suju Celestyltakaan ongelmitta, minkä seurauksena voikin huomata kiinnittävänsä pitkään huomiota ennemmin Antti Railion selvästi laajentuneeseen äänialaan komeissa vokalisoinneissa ja Vendettan tasapuoliseen soundiin, joka tukee hyvin sekä sähköisintä että orgaanisinta puoltaan.
Puhuttaessa melodisen metallin ja orkesterien yhdistelmästä, on maailmalla nähty monenlaisia bändejä, joista osa on sotkenut nämä ääripäät tasapainoisesti ja osa taas sortunut latistamaan joko metallisen tai sinfonisen puolensa toisen vallitsevan elementin alle. Celesty ei välttämättä onnistu kovin tasapainoisessa sävellyksien tukemisessa eri mahdollisuuksillaan, metallin ja orkesterien toimiessa hieman liiankin usein lähinnä vuoropuhelevana parivaljakkona, mutta sitäkin enemmän Vendetta kärsii siitä, kuinka sekä Celestyn power-metal että orkestroinnit ovat vain ja ainoastaan ihan kelvollisia. Albumin hieman suoraviivaisemmat rakentelut Greed & Vanity, Autumn Leaves ja Fading Away jäävät hieman tavanomaiseksi nakutukseksi, mutta mitä enemmän Celesty luottaa kappaleisiin Euphoric Dreamin, Like Warriorsin, Feared by Dawnin, Lordin ja New Sinin tavoin, sitä kankeammaksi Vendetta muuttuu. Vendetta vaikuttaa vain olevan pullollaan kohtalaisen toimivia sävellyksiä, kohtalaisia kertosäkeitä, kohtalaisia melodioita, kohtalaisia tunnelmia ja niin edelleen, jolloin albumilta ei erotu edes kovin selkeitä laskuja tai huippuja. Tällaisen hetken luulisi tulevan vastaan viimeistään Legacy of Hate Pt. 3:n kohdalla, mutta jopa tämä 14-minuuttinen eepos jää varsin kasvottomaksi kokonaisuudeksi kaikesta Rhapsodymaisesta rakentelustaan huolimatta.
Kolmella aiemmalla albumillaan Celesty on edennyt varsin tavanomaisen power-metallin keinoilla, minkä takia onkin hieman harmillista, että nyt aiempaa selvästi kunnianhimoisempana albumina Vendetta on itse asiassa Celestyn tavanomaisin kokonaisuus tähän mennessä. Kun puhutaan näinkin massiivisesta albumista, voisi Celestyn kaltaisen bändin kuvitella helposti onnistuvan tekemään ikimuistoisimman albuminsa tai päinvastoin kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Molemmat näistä vaihtoehdoista olisivat ehdottomasti parempia siinä vaiheessa, kun koko Vendetta huokuu "Ihan kiva"-tunnelmaansa, jolloin albumi jää harvinaisen selvästi niin sanotuksi keskitien kulkijaksi, joka on kyllä harmittoman kulkevaa jälkeä koko ajan, muttei sitten millään mitään sen enempää. |
