Jyväskylässä vuonna 2003 perustettu Soulfallen pukkasi aikansa demoteltuaan debyyttialbuminsa ulos pienen Off Records-lafkan kautta ulos toissa vuonna. Levy esitteli bändin tyyliksi jonkinlaista melodisen black ja -death metallin hybridiä erinäisillä vaikutteilla. Kaitpa tätä nykyisellään myös dark metalliksi luokiteltaisiin, mutta allekirjoittanut ainakaan ei saa kyseisestä nimikkeestä mitään irti. Levy oli kylläkin varsin ammattimainen aina tuotannosta soitannon kautta itse kappaleisiinkin, mutta yleisesti ottaen levyn materiaali oli siltikin melko tylsää ainoastaan parin biisin nostaessa päätään hyvinkin harmaasta massasta. Ihan pätevän tykityksen makua oli kuitenkin ajoittain ilmassa, joten toiselta albumilta odotti luonnollisesti enemmän.

Grave New Worldin kansi lupailee tumman harmailla ja sinisillä sävyillään aikalailla juuri sitä, mitä edellisen levyn perusteella osaisi odottaa. Levyn avaava A Hearse with No Name alkaa kuitenkin hämäävästi. Edellisen levyn aloitti erillinen intro, mutta tälla kertaa kasvatellaan ja rakennellaan ensimmäisestä kappaleesta jopa kahdeksan minuutin mittainen teos. Varsin tunnelmallisella melodialla hiljalleen käynnistyvä kappale yllättää hitaudellaan, jota voisi luonnehtia jopa doomahtavuudeksi. Eikä kauaa tarvitse miettiäkään miksi meno tuntui tutulta: kyllähän tässä toisen Jyväskylästä kotoisin olevan bändin, Swallow the Sunin, tuotantoa on kuunneltu. Varsinkin Hope-kappaleeseen voi melko välittömät kytkökset vetäistä. Häiritsevä yksityiskohta, sillä meininki tuntuu johonkin pisteeseen asti lähes kopioinnilta, mutta onneksi kappale repäistään puolivaiheilla tanakammin käyntiin ja kappale osoittaa kyntensä varsin toimivassa paahdossa. Mukava möhkäle kuitenkin kyseessä kaikinpuolin, StS-liitoksesta huolimatta. Hautajaiskyydistä päädytäänkin hieman pettymyksenomaisesti tavanomaisempiin kappaleisiin. Melko lailla ensimmäisen levyn tunnelmissa liikutaan, mitä nyt kappaleissa kuullaan tunnelmanluojina elokuvamaisia sinfoniataustoja. Seuraavan kerran päästään laatuun kiinni ronskilla This World is Bleeding Fliesillä, joka ei varsinaisesti eroa Soulfallenin normaalista annista mitenkään, mutta onnistuu siltikin riffeillään luomaan varsin pätevän murjomissession, jota jatketaan hieman tummanpuhuvammalla nimikkokappaleella. Mitään doomia ei ilmassa tällä kertaa ole, mutta hieman kuitenkin jarrutellaan.

Tästä päästään taas normaalin matskun kimppuun, ja levyn ainoa varsinainen suvanto kohdataan häiritsevästi Children of Bodomilta kuulostavan nimen omaavassa Embrace the Scythessä. Myös liidikoskettimista tulee aiemmin mainittu bändi mieleen, ainakin laadussaan. Mautonta meininkiä siis kyseessä, mutta tästä noustaan vielä suhteellisen komealla Serenity's Thronella eikäpä levyn lopettavaa, Lars Eikind-vierailulla maustettua We are the Sandia voi epäonnistumisesta syyttää. Tunnelmallisissa sfääreissä noustaan varsin hienoihin korkeuksiin ja onpa kappaleen tunnelma eräänlainen irtiotto bändin tyylistä muutenkin, kyseessä ollessa varsin lennokasta ja jopa positiivista ilmapiiriä. Muun muassa Windsistä ja Before the Dawnista tutun Eikindin omaleimainen ääni toimii kappaleen kantavana voimana oivallisesti. Saldoksi jää siis viitisen tasokkaampaa kappaletta, muutama yksitoikkoinen veto ja yksi rimanalitus. Debyytin ollessa varsin tasaista “laatua” on siis päässyt kehitystä tapahtumaan ainakin toiseen tai suuntaan. Myös tyylillisesti Soulfallen on saanut omaksuttua enemmän nyansseja suunnalta jos toiselta, mutta välillä auttamattoman päälleliimatulta tuntuvat sinfoniaorkesterit onnistuvat tunnelmaa vähän heikentämään. Noin niinkuin muuten ei sitten debyyttiin verrattuna eroa juuri ole: pohjimmillaan materiaali on edelleen vahvasti kitaroiden ja koskettimien yhteistyöllä luotuja haikeita melodioita. Vokalisti Leivola kärisee ihan mallikkaasti, mutta onpahan vastaavat vokalisoinnit kuultu jo lukuisia kertoja aikaisemminkin. Tuotannollisesti ollaan ihan ok tasolla, eli mitään ihmeellisen hienoa äänimaailmassa ei ole, mutta täysin nautittavissa se kuitenkin on. Tasapainoiseksi kait tuota voisi luonnehtia.

Soulfallen on siis saanut kyhättyä sen vaaditun irtioton ensimmäisestä levystään monipuolistamalla sointiaan mukavasti. Kappaleiden taso kuitenkin jää vielä hieman kyseenalaiseksi, mutta jos siihen panostetaan enää vähääkään lisää aletaan liikkua jo varsin pätevissä mittasuhteissa. Varsin pienen piirin tietoisuuteen jäänyt Soulfallen tuskin tälläkään levyllä hankkii itselleen juurikaan paljoa enempää yleisöä, mutta parempaan suuntaan on kuitenkin menty. Tulevaisuus näyttää siis hieman valoisammalta Soulfallenille.