Dark Forest ei ole mikään maailman kekseliäin nimi bändille, ja jo pelkästään Metal-Archivesin otanta kertoo ainakin viidestä kyseisen nimen omaavasta bändistä. Tällä kertaa käsittelyssä on Englannista kotoisin oleva yhtye ja käsittelyssä on nelikon debyyttialbumi. Musiikkityyliä on vähän vaikea lähteä ilman suurempia tietoja arvailemaan, mutta kansitaiteesta jää folk metallinen tunnelma. Kovin kauaksi arvaus ei osu, sillä kyseessä on varsin perinteistä heavya pienehköillä vaikutteilla aina speedin, powerin kuin sen folkinkin puolelta. Bändi on melko tuore tapaus vuoteen 2002 juontuvilla juurillaan, ja miehitys itsekin on promokuvien perusteella melko nuoren oloista. Inspiraatioksi mainitaan ainakin niinkin yllättävät nimet kuin Iron Maiden ja Deep Purple. Innoitteena toimii myös brittiläinen “mytologia”, mikä tosin näkyy vain levyn lyyrisessä puolessa.

Näillä tiedoilla ei levyltä paljoa lähtisi odottamaan, mutta ainahan sopii edes jonkinlaista tasoa toivoa. Jo levyn ensisekunneista on kuitenkin selvää, ettei Dark Forest ole se tapaus joka yllättää edes millään tasolla. Levyllä nitoutuvat yhteen lukuisat hevimetallin kliseet, paheet ja tavanomaisuudet, eikä niistä mistään saada mitään positiivista irti. Tiivistettynä kyseessä on siis tylsää ja tasapaksua, välillä liiankin selvästi genren legendaarisimmilta klassikoilta kuulostavaa materiaalia. Tempo on nopeahko, riffejä tulee jatkuvalla syötöllä niin melodia- kuin rytmipuolelta ja laulaja pysyttelee pääasiassa ylärekistereissä. Yhtään kappaletta ei nouse esille levyn täysin toivottomasta kymmenen kappaleen listasta. Kaksi pidempää biisiä levylle on eksynyt, Excalibur ja The Wrekin Giant, mutta eipä niidenkään polveilevaa tapailevat kappalerakenteet saa sen kummempia tunteita aikaan. Ensinmainitun intro on myös niin ilmiselvää Iron Maidenia, että ihan hävettää tuo Paschendale-irvikuva. Kertosäkeet ovat kautta levyn innottomia, säkeistöistä nyt puhumattakaan, eikä kiitosta todellakaan voi antaa laulajakitaristi Christian Hortonille. Miehen ääni on suoraan sanottuna kamala, ja tekee jo valmiiksi huonon levyn kuuntelemisesta yhä vaikeampaa. Intoa ja energiaa tyypistä kyllä löytyy, mutta kun vokaalit kuulostavat parhaimmillaankin vain jonkinlaiselta Dickinson/Kiske/Hansen -akselin pastissilta, ei paljoa toivoa enää ole.

Bändin soitto on kyllä energistä ja riittävälle taidon tasolle yltävää, mutta sävellysten ollessa näinkin heikkoa ei voi kun ihmetellä syytä levyn olemassaololle. Kitarasoolot ovat kylläkin varsin perinteikkäitä hevisooloja, mutta siltikin täysin sieluttomia ja ilmeisen turhia. Jos tässä ei ollut lukijalle jo tarpeeksi syytä jättää levy kuuntelematta, niin ei huonojen puolien lista tähän vielä loppunut: levylle on myös eksynyt yksi hevimetallikliseiden summa aina nimeä myöten. Fight for Metal! Yleensä levyn tuotannosta tulisi edes sanottua jotain positiivista, mutta Dark Forest kieltää minulta jopa sen ilon. Levy soi turhauttavan tunkkaisesti kauttaaltaan, kitarat peittävät alleen turhan paljon muusta musiikista, rummut ovat ajoittain pelkkää läpsyttelyä ja vokaalit jäävät taustalle – mikä ei sinällään kyllä ole niin huono asia, kun muistaa kuinka huono vokalisti Horton on. Bassot kuitenkin kuuluvat hyvin, eli siitä pienoinen plussa.

Dark Forestilla ei paljoa toivoa ole maailmassa, jossa harvat heavy metal bändit saavat enää aikaan mitään uniikkia tai merkittävän erilaista – tai edes simppelin tappotehokasta. Huonoja biisejä, karseat vokaalit, lähes demotasoinen tuotanto ja mukava paketti huonosti käytettyjä kliseitä. Lienee tässä vaiheessa jo sanomattakin selvää, ettei tähän levyyn kannata tarttua edes optimistisimman heavy/power-diggailijan. Täysin ala-arvoinen tekele, joka ei ansaitse minkäänlaista tunnustusta on ajatus, jota itseni tarvitsee harvoin käyttää, mutta nytpä piti taas kaivaa se aivokopan periltä esiin.