Ainakin osittain ristiriitaisen 90-luvun jälkeen moni saattoi jo kuvitella, ettei Candlemass tule muutamien välimallin albumiensa jälkeen nousemaan enää koskaan lähellekään klassikoiksi nostettujen albumiensa tasoa, mutta toisin pääsi käymään. Messiah Marcolinin paluu Candlemassin riveihin oli tietenkin tapaus itsessään ja vuonna 2004 julkaistu nimikkoalbumi osoitti viimeistään, kuinka Leif Edlingin johtaman joukon taru ei todellakaan olisi lopussa. Lopulta Candlemass ei tarvinnut edes Messiah Marcolinia nokkamiehekseen pitäessään yllä vahvaa nousuaan omalle tasolleen, kun Solitude Aeternuksesta tutun Robert Lowen kanssa äänitetty King Of The Grey Islands herätti luottamuksen tulevaisuuden turvallisuudesta, jonka Death Magic Doom osoittaa todella ansaituksi.
Edellinen Candlemass-albumi King of the Grey Islands saattoi kenties olla eräänlainen uuden aikakauden aloittaja, mutta Death Magic Doom on tätä vieläkin puhdasverisemmin, albumin ollessa järjestyksessään ensimmäinen alusta loppuun Robert Lowen kanssa työstetty kokopitkä. Tämän lisäksi albumiin vaikuttaa omalla selvällä tavallaan myös Candlemassin nykykokoonpanon entistä lujempi hioutuminen yhteen ja vieläpä Leif Edlingin tapa levitellä erilaiset ilmaisunsa eri julkaisuille sooloalbuminsa tapaan. Death Magic Doom onkin äärimmäisen puhdasveristä Candlemassia, mikä tarkoittaakin luonnollisesti vanhan koulukunnan doom-metallin ja eeppisen heavy-metallin kiteytynyttä liittoa. Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Death Magic Doom vaikuttaakin alusta alkaen vangitsevansa sisälleen yhä musertavampia riffejä, suureellisempia kertosäkeitä ja ehdottomampaa vyöryvyyttä. Robert Lowen tulkinnat eivät ehkä vieläkään yllä laulusovituksiltaan ihan Solitude Aeternuksen ulottuvuuksiin, mutta miehen äärimmäisen upea ääni ja Candlemassin tinkimätön soundi pitävät huolen siitä, että Death Magic Doom täyttää nimensä jokaisen sanan merkityksen.
Suhteutettuna varsinkin kahteen edelliseen Candlemass-kokopitkään, ei Death Magic Doom varsinaisesti yllätä sillä, mitä Candlemass musiikillisesti albumilla edustaa. Sen sijaan Candlemass pääsee yllättämään hioutuneisuudellaan ja jopa röyhkeällä jyräävyydellään, jonka keskellä sen ei edes tarvitse puuttua yhteenkään tavaramerkkiinsä, vaan hioa niitä ja sävellyksiään vain muutaman asteen verran terävämmiksi nimikkoalbumiinsa ja King of the Grey Islandsiin verrattuna. Sen Death Magic Doom todellakin tekee, sillä siinä missä kahdella mainitulla albumilla oli edelleen mukana joitakin rönsyileviä kappaleita, välttyy Candlemass riffien, kertosäkeiden, vokalisointien ja jylhien tunnelmien juhlan keskellä tältä lähes täysin. Jo albumin alulla kuultavat iskevimmät raidat nopeatempoisen If I Ever Dien, lyijynraskaan Hammer of Doomin ja majesteetillisen The Bleeding Baronessin tapaan takaavat albumille räjähdysmäisen alun, mutta levy ei todellakaan ole tässä. Salakavalasti ruhjova Demon of the Deep, House of 1000 Voices, painostava Clouds of Dementia ja koko Candlemassin nykyolemuksen yhteen kasaava My Funeral Dreams osoittavat nimittäin kappale toisensa jälkeen, missä Candlemass tällä hetkellä seisoo. Ainoastaan Dead Angelin jäädessä aavistuksen vaatimattomammaksi kappaleeksi, on Candlemass noussut jälleen eeppisen doom-metallin valtaistuimelle.
Suuria sanoja suurelle musiikille ja sitä Candlemass on nyt Death Magic Doomin myötä todellakin ansainnut. Monella tavalla juuri Death Magic Doom lunastaa ne toiveet, joiden mukaan Candlemassin ei tarvinnut kahdelta edelliseltä albumilta enää paljoa petrata, jotta kasassa olisi tinkimättömästi kaiken bändistä antava albumi. Ihan näin eeppiseksi Death Magic Doom ei välttämättä muodostu, sillä jokin demoni kuiskailee edelleen alitajunnassa, kuinka tällä hengellä Candlemass olisi saattanut saada aikaiseksi vieläkin rohkeamman ja murskaavamman albumin. Nyt kun Candlemass on osoittanut, että se kykenee tekemään parhaan albuminsa pariin kymmeneen vuoteen ilman Messiah Marcolinia, on bändin tien jatkuessa Candlemassilla mahdollisuudet vielä ihan mihin tahansa. |
