Mitä on Lacuna Coil? Planeettamme ehdottomasti kovin metallibändi, jossa on mukana naislaulaja? Joutavanpäiväistä jenkkimetallia, joka ei ole edes kotoisin Yhdysvalloista? Se bändi, jossa laulaa "raskaan musiikin maailman kuumin laulaja"? Jotain tältä väliltä? Ainakaan siitä ei ole pelkoa, että Lacuna Coil olisi maailmalla jäänyt jotenkin värittömäksi bändiksi suhteellisen värittömästä musiikistaan huolimatta, bändiä koskevien ajatusten vaihdellessa melkeinpä ääripäästä toiseen. Oman tarinansa tästä kaikesta kertoi myös Lacuna Coilin edellinen kokopitkä Karmacode, joka toimi melkoisen ehdottomana vedenjakajana bändin tuotannossa. Albumina, joka tuomittiin ehdottomasti bändin heikoimmaksi tekeleeksi ja myös albumi, joka nosti Lacuna Coilin suosiota valtavasti.

Ennakkoon Lacuna Coilin suunnalta annettiin ymmärtää, että bändi suuntaa nyt ihan eri seuduille Karmacodeen verrattuna ja hakee jopa astetta monipuolisempia ulottuvuuksia musiikkiinsa. Nämä muutokset jäävät kuitenkin Shallow Lifella sen verran pinnallisiksi, että albumin nimi alkaa muuttua karuksi todellisuudeksi Lacuna Coilin musiikissakin. Jos albumilta jotain erityisen myönteistä hakee, on Lacuna Coil kieltämättä luopunut kaikkein ilmeisimmistä nu-metal viritelmistään. Tämä ei kuitenkaan johda bändiä kovin pitkälle, kun Shallow Lifen yksinkertaiset pop-metal kappaleet vaikuttavat jopa vielä aiempiakin albumeita ennalta arvattavammilta ja tavanomaisemmilta. Lacuna Coilin soundissa ei ole oikeastaan mitään, mikä tekisi bändin musiikista juuri Lacuna Coilia, kun tekorankat kitarat törähtelevät, tylsät koskettimet eivät tuo tähän mitään lisäväriä ja viimeisen pisaran kaikelle iskevät Christina Scabbia piipityksellään ja Andrea Ferro laulua muistuttavalla uhoamisellaan.

Sillä ei olisi edelleenkään mitään väliä, jos Lacuna Coil etenisi jatkuvasti aidan matalimmasta kohdasta, kunhan vain kappaleet olisivat hyviä ja tunnelmassa tarttuvuutta. Tätäkin kaikkea saa Shallow Lifelta kuitenkin hakemalla hakea, kun monet albumin kappaleista tai itse asiassa lähes koko albumi on kuultu jo muutaman säkeistön ja kertosäkeen jälkeen. Pöyristyttävintä Lacuna Coilin kohdalla lienee se, kuinka tylsiä ja tehottomia bändin mies- ja naislaulujen välinen yhteistyö on, minkä rinnalla Lacuna Coilin tapa ottaa tekorankka riffi, ynnätä sen päälle jompaa kumpaa vokalisointia, heittää kertosäkeeseen sitä toisenlaista laulua ja toistaa tämä kaikki kaksitoista kertaa tuntuu vain perusvarmuudelta. Shallow Lifelta saa tonkia hyviä kappaleita todella pitkältä, mutta muutama niitä sentään albumin lopulta löytyy lähinnä Spellboundin ja Unchainedin merkeissä. Varsinkin albumin ensimmäinen puolikas ja erityisesti sen alku jäätävien Surviven, I Won't Tell Youn, Not Enoughin ja Underdogin merkeissä aiheuttavat suorastaan kylmiä väreitä, eivätkä väkinäiset yritelmät rikkoa bändin kaavoja The Painilla ja The Mazella ole yhtään sen nautittavampia kokemuksia.

Jollain tasolla Shallow Lifea tekisi mieli sanoa Karmacodea vahvemmaksi albumiksi, mutta lopulta albumin hyveet edeltäjäänsä nähden jäävät lähinnä lievään jenkkisoundin riisumiseen ja kaikki muu on vähintään ennallaan tai jopa vielä heikommalla mallilla. Voi olla että viimein Karmacoden jälkeen Lacuna Coil on lopullisesti tipahtanut niiden bändien joukkoon, jotka kiertävät kolme vuotta, tekevät nopeasti uuden albumin ja kiertävät taas kolme vuotta. Tämä saattaa riittää kiihkeimmille faneille, mutta jos Lacuna Coil on jo uransa alusta alkaen kuulunut niin sanottujen naislaululla varustettujen metallibändien joukossa sinne köyhimpään joukkoon, ei niiden vähäisienkin hyvien jatkuva karsiminen ja kertakäyttöisyyden yhä suurempi hyödyntäminen ole ainakaan hyväksi.