Taattu tappelunaihe on täällä jälleen. Dream Theater ei hiljennä tahtiaan, vaikka tietyt tahot ovat sitä ehkä jo vuosikausia toivoneetkin. Kieltämättä on pakko myöntää, että Dream Theaterin edesottamukset ovat olleet jotain erittäin vaikeaa käsiteltävää sen jälkeen, kun Kevin Mooren ja muun yhtyeen tiet erosivat Awaken jälkeen. Hetkinen? Eikös tämä kaikki ole kuultu joskus ennenkin? Dream Theater on todellakin luonut ympärilleen ilmiön, jota ei voi kuin ihailla. Harva nimittäin nykyisellään kykenee olemaan täysin neutraalia mieltä Dream Theaterista, jonka suhteen ajatukset ovat vähintään yhtä kirjavia, kuin bändin levykannet parhaimmillaan. Olemme jälleen sen hetken äärellä, kun Dream Theater julkaisee uuden albuminsa ja kysymykset kuuluvatkin: Palaako Dream Theater tällä kertaa kultaisien aikojensa loistavuuteen? Löytääkö Dream Theater uudenlaisen kiteytyneisyyden uusia teitä pitkin? Säveltääkö bändi tällä kertaa ehtoja kappaleita vai kollaaseja? Ja niin edelleen.
Dream Theater on todellakin bändi, jonka kohdalla on vaikeaa vältellä niitä ikuisia teemoja ja latteuksia, eikä tämä oikeastaan onnistu Black Coulds & Silver Liningsinkaan kohdalla edes väkipakolla yrittämällä. Albumi jatkaa melkoisen selkeällä tavalla sitä linjaa, millä Dream Theater on kulkenut erityisesti kolmella edellisellä albumillaan Train of Thoughtilla, Octavariumilla ja Systematic Chaosilla. Itse asiassa Dream Theater uppoutuu tällä kertaa hyvinkin selvästi nimenomaan 2000-luvun soundinsa yhdistelemisen pariin sen sijaan, että se esittelisi jotain erityisen uutta. Yhtyeen tavaramerkit ovat harvinaisen selkeästi läsnä sekä hyvässä että pahassa, puhuttiinpa suuremmista linjoista tai yksityiskohdista. Jälkimmäisin tartuttaessa ei kannata elätellä toiveita sen suhteen, että Jordan Rudessin koskettimista irtoaisi kovinkaan tyylikästä jälkeä, James LaBrie laulaisi erityisen toimivasti tai bändin kilvoittelevissa sooloissa olisi kovinkaan paljon sielua. Sen sijaan on suorastaan hämmentävää, kuinka sokeasti Dream Theater vaikuttaisi olevansa edelleen paras siinä mitä se tekee, puhuttiinpa sitten hajanaisista oikeasti musikaalisista osioista tai päättömistä hapuiluista.
Jossain vaiheessa Dream Theaterin taivalta bändi vain yksinkertaisesti unohti, miten oikeasti eheän ja vetoavan kappaleen säveltäminen tapahtuu ja vaikkei Black Clouds & Silver Linings olekaan ihan yhtä pökkelöä sillisalaattia kuin Systematic Chaos oli, ei tästä pisteestä jäädä kovinkaan kauaksi. Black Clouds & Silver Liningsin tuorein puoli lienee sen raskaus, joka menee Dream Theaterin omalla asteikolla vielä Train of Thoughtia ja Systematic Chaosiakin pidemmälle hetkittäisine runttauksineen ja kimurantteine osioineen, joiden vastapuoleksi albumilta löytyy pitkästä aikaa myös sitä kaivattua melodisempaakin tunnelmointia suuremmalla fiiliksellä. Niin kaksijakoista kuin tämä onkin, on albumi vielä paljon lähtökohtiaan pirstaleisempi kokonaisuus kuuden toinen toistaan pidemmän kappaleen rakenteesta huolimatta. Pahimmillaan Black Clouds & Silver Linings vajoaa melkoiseksi sekametelisopaksi The Shattered Fortressin ilmeisesti tarkoituksenmukaisen päämäärättömyyden ja Witherin imelän ponnettomuuden merkeissä, mutta on albumilla myös hetkensä. Varsinkin albumin avaava A Nightmare to Remember ja sen päättävä The Count of Tuscany sisältävät hyvinkin paljon toimivia osioita varsinkin rauhallisemmilla ja melodisemmilla poluillaan. Kenties selvimmän kuvan albumista antavat kuitenkin tälle välille jäävät A Rite of Passage ja The Best of Times, joilla Dream Theater monella tapaa kokoaa yksittäisiin kappaleisiin eksyneen ja puolivillaisen olemuksensa, jonka ansiosta koko albumin mitalla on mahdotonta nauttia yhdestäkään kappaleesta täysin rinnoin.
Joitakin vuosia sitten varsinkin Train of Thoughtin aikoihin Dream Theater yhdistettiin muutamien tribuuttien ja lainailujen kautta vahvasti Metallicaan ja itse asiassa bändi ei olekaan enää kovin kaukana tästä esikuvastaan. Ihan kuten Metallicankin kohdalla on viime vuosina käynyt, herättää myös Black Clouds & Silver Linings eräänlaisen "Dream Theater plays Dream Theater"-mielikuvan. Tiedä sitten onko kyse yliyrittämisestä vai yksinkertaisesti ylirutinoituneesta kaavamaisuudesta, mutta Dream Theater ei vain kykene enää välittämään sellaista tunnekirjoa, jota bändillä olisi rakennusaineensa huomioiden mahdollista välittää. Black Clouds & Silver Linings onkin hieman eri tavalla edeltäjänsä tavoin albumi, josta voi löytää yhden hyvän melodian, kertosäkeen, soolon tai vaikkapa kokonaisen osion sieltä ja toisen täältä, mutta albumi ei toistuvienkaan kuuntelujen jälkeen herätä mielikuvia kokonaisuudesta, jota voisi rehellisesti kutsua kantavaksi teokseksi. |
