Oli todellakin pieni ihme, että jopa pientä omatekoista tuhkimotarinaa elellyt Widescreen Mode kantautui allekirjoittaneen korviin vasta puolisentoista vuotta sitten bändin aiempiin toimiin suhteutettuna. Tämänkään jälkeen jonkinlainen pieni kipinä bändin ympärillä ei ole päässyt laantumaan, varsinkin kun Widescreen Mode vain puolitoista vuotta debyyttinsä jälkeen astialle kakkosalbuminsa merkeissä. Siinä missä Widescreen Moden debyytti tarjoili melkoisen ponnetonta popahtavaa heavyn, powerin ja hardrockin määrittelemätöntä yhdistelmää, ei bändiä voi ainakaan syyttää samojen latujen kulkemisesta liian pitkälle. The Hanging Man on nimittäin kakkosalbumina monin tavoin yllättävä osoitus siitä, kuinka kaikkia polkuja ei oltu kuljettu tai pohjaa kosketettu.

Lähestyipä Widescreen Modea debyytin jäljiltä miltä kannalta tahansa, ei The Hanging Man ole läheskään sellainen kakkosalbumi, mitä bändiltä saattoi odottaa. Sen sijaan Widescreen Mode laajentaa tyylikirjoaan hyvinkin määrätietoisen oloisesti monelle suunnalle ja saa tällä reseptillä aikaan hyvinkin kummallisen albumin helppouteensa nähden. Ensimmäisenä The Hanging Man paljastaa entistä raskaamman Widescreen Moden, jonka heavy-metallisimmat puolet yltävät jopa melodisen thrash-metallin tahteihin saakka hyvinkin väkinäisen oloisilla tavoilla. Toisessa ääripäässä taas kuljetaan jopa debyyttiä imelämmillä suunnilla popahtavuudessa, joka ilmenee toki parhaimmillaan toimivana melodisena tarttuvuutena, mutta sitäkin useammin harvinaisen korneina kertosäkeinä. Widescreen Mode saattaa hyvinkin olla todellisuudessa pyyteetön ja aidolla intohimolla toimiva joukko, mutta The Hanging Man säteilee ennemmin laskelmoivuutta ja väkinäisyyttä.

Kappaleet ovat luonnollisesti se kaikkein tärkein lenkki melodisessa musiikissa, oli kyse sitten miten joka suunnalle tahansa kumartelevasta albumista tahansa. Yritystä The Hanging Manilta ei nimittäin todellakaan puutu, minkä voi huomata tyylikirjon ohella myös siitä, kuinka Widescreen Mode pyrkii paikoitellen rikkomaan tavanomaisimpia kappalerakenteita ja jopa vokalisoinneissa kuullaan monenlaista jälkeä takakireistä puhtaista lauluista lähinnä vaivaannuttaviin rankempiin ääntelyihin saakka. Tällainen vapaa ilmaisu on saattanut vaikuttaa hyvinkin vapauttavalta idealta, mutta se mikä The Hanging Manilta uupuu, on jopa yksittäisten suuntauksien kankeuden ohella ne toimivat kappalekokonaisuudet. Kun päästään yli siitä seikasta, ettei Widescreen Moden melodinen anti ole erityisen ikimuistoista tai ettei sen rankempi riffittely ole kovin tehokasta, päästään kasvotusten lässähtävien yksittäisten sävellysten kanssa. Jopa albumin parhaimmistoon kuuluvat Blood that Had to be Shed, Awakening the Beast ha Worst Minutes of My Life sisältävät omia sudenkuoppiaan, mutta tämä on vasta alkua, kun The Hanging Man sotketaan kertosäkeellä, Addicted to Destruction röpelöillä riffeillään ja Here Comes the Pain tyhjällä uhoamisellaan, puhumattakaan Serotonin häikäilemättömästä limaisuudesta ja The Robotsin tekorankkuudesta.

On vaikeaa lähteä sanomaan, mikä Widescreen Modessa oikeastaan häiritsee eniten luettelematta samassa jonossa lähes kaikkia bändin musiikissa kuultavia aineksia. Widescreen Mode on kyllä varustettu mukiinmenevillä soittajilla ja parhaimmillaan kohtalaisella vokalistilla, mutta puhuttiinpa sitten debyytin yksipuolisesta ankeudesta tai nyt The Hanging Manin jopa vielä aiempaakin pirstaleisemmasta yrityksestä tehdä montaa asiaa yhtä aikaa tarttuvasti, eivät Widescreen Moden palaset vain osu yksiin. The Hanging Man onkin vahvan yhdentoista kappaleen levyn kasa niitä parempia ja huonompia riffejä, melodioita ja kertosäkeitä, joiden keskellä alkaa hetkittäin jopa harmittamaan, kuinka bändi ei saa niitä hyviä osia osumaan samojen kappaleiden sisään.